Uusimmat

Vampyyri yhdistää Sylvanian verellä – tarina strategiakesästä jatkuu

03.08.2016 10:00 Jukka O. Kauppinen

Strategiakesä on suomenlämmin juttusarja, joka tarinoi uudenkarheista aivokliksutteluista. Satusetäilyn ohella kirjoittaja pyrkii avaamaan teosten sotaisaa ideaa hiukan eri keinoin kuin raakoja faktoja lateleva arvostelu. Juttusarjan toisessa osassa vampyyrilordi jatkaa Sylvanian yhdistämistä terävähampaisen vallan alle.

Kalle ”HCJorma” Lounelan miekka ja epäkuolleiden armeijat, osa II:

Mannfred von Carsteinilla on pakkomielle hankkia liian kalliita monstereita – tai siis minulla on. Jos yhden 120 luurangon yksikön ylläpito kustantaa 90 sielua (vampyyrien valuutta) ja astetta parempi luurankojoukko tuplat siitä, syö yksi Terrorgheist, siis todellakin vain yksi monsteri, 480 sielua vuorossa. Toki hetkessä mihin tahansa taistelukentällä kohdistettava murskaava hyökkäysvoima on omiaan, mutta siitä saa maksaa hurjaa hintaa. Ostettuani kahdeksan jättimäistä lemmikkiä jo olemassa olevien joukkojen ruokapöytään istuskelemaan huomasin tehneeni haudanvakavan virheen. Voimaa havitellessani vuorotulot olivat asettuneet tuhansia miinukselle.

Vähän oli tehtävissä. Hetkellinen pelastus löytyi naapurin aarreaitasta, mutta Total Wareissa mahtavakaan valtakunta ei voi lainata muilta valtioilta rahaa. Tietenkin olisin nilkisti tuhonnut lainaajan lainarahoin ylläpidetyllä armeijalla rehellisen takaisinmaksun sijaan, mutta koska tekniset rajoitteet tulivat vastaan, tyydyin perinteiseen ryöstelyyn.

Säkittäessäni kaupunkeja pitkin siellä täällä aivoissani muhi keino saada kaupungeista nostetut verotuotot taas riittämään: ajelen kelvottomimmat joukot mahtavaa Empiren valtakuntaa vastaan, teen mahdollisimman paljon tuhoa samalla tapattaessani sokeasti käskyjä kuuntelevat eläväkuolleet kätyrit. Maatuneet eivät vaadi ylläpitoa ja samalla pääsee joukkojen löysimmistä eroon. Toki yksikköjä voisi tuhota nappia painamalla, mutta mitä hauskaa siinä olisi. Kun lähdetään asepalveluksesta, lähdetään ryminällä.

Lue koko artikkeli: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 2 – kuolema on vain välitila

Total War Warhammer

 

Örinäni täyttää komentokeskuksen ympäristön, kun kömmin arkusta, korjaan valovanan läpipäästävien verhojen asentoa ja käynnistän Sotavasaran. Olin edellisenä päivänä kiihkeästi pohtinut kasvattaisinko parran vai ryhtyisinkö kuolemattomaksi kalkkilaivan kapteeniksi. Mutustelun jälkeen lyhytkasvuisuus sai jäädä odottamaan, tällä kertaa eläväkuolleiden korruptoiva voima pääsee todellisesti valloilleen.

Täydellinen pimeys täytti huoneen ottaessani juonittelevan Mannfred von Carsteinin roolin. Kirjoista ammennettua viisautta arvostava vampyyri ja nekromantikko omaa kaikkea muuta kuin lukutoukan kehon. Hän on jättimäinen lihamylly, joka yhdellä kädellä manaa joukkojaan ylösnousevaksi samalla viiltäen arvottomien kuolevaisten mahat auki toisella.

Lue myös: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 1

 

Lisää aiheesta

Sisältö on täyttä rautaa ja niin on teknologiakin. Total War: Warhammer pyörii sujuvasti ja tuntuu sisältävän vähemmän bugeja kuin edeltäjänsä. Varmasti niitäkin löytyy kun suuri yleisö pääsee pelin pariin, mutta oma pelikokemukseni oli sujuva ja ongelmaton. Warhammer on myös audiovisuaalisesti vaikuttava kokemus. Lähitaistelu näyttää komealta ja lisäksi kullakin armeijalla on oma äänimaailmansa. Ihmisten armeijoissa kersantit ja komentajat huutavat joukoilleen ohjeita, joihin nämä vastaavat. Kuolleiden armeijat eivät puhu tai pukahda, vaan lähestyvät uhkaavan hiljaisuuden, kalinan ja narinan saattelemina.

Total War: Warhammer on paras Total War ja pakkohankinta (PC)

Jukka O. Kauppinen

Muropaketin uusimmat