Arvostelut
07.11.2008, 15:30
217
Moninpelit, Seikkailu- ja roolipelit, Xbox 360

Fable II (360)

Fable II. Siinä nimi, joka herätti jo ennakkoon reilusti tunteita. Fable oli aikanaan pettymys, sitä ei kiistä edes Peter Molyneux. Tämä vuosien takainen pettymys heijastui kuitenkin myös jatko-osan odotukseen, joka tapahtui monissa tapauksissa sangen negatiivisissa merkeissä.

Pelko, huoli ja iva olivat kuitenkin turhia. Fable II on mainio peli, joka täyttää vihdoin monet niistä kovista odotuksista, joita kohdistettiin sen lisäksi jo sen edeltäjään. Se ei ole täydellinen peli, mutta se on pahuksen hyvä.

Fable II on fantasiaroolipeli, jolla on yksi ylitsekantava ja korkealentoinen teema: se antaa pelaajan kertoa oman tarinansa. Tämä tarina alkaa nöyristä oloista, sillä pelaaja istutetaan katulapsen risoihin saappaisiin, tienaamaan elantoaan suurkaupungin varjoihin. Tragediat seuraavat toisiaan ja pian orpomme makaa lumihangessa, näennäisesti kuolleena. Tämä ei kuitenkaan ole hänen loppunsa, vaan hänelle on tiedossa jotain paljon suurempaa.

Kymmenen vuotta myöhemmin kellossa on toinen ääni, sillä nyt miehuuden porteilla seisova nuorukaisemme on valmis sankari – suurella S:llä. Edessä on eeppinen tehtävä, jonka kuluessa palautetaan Albionin maailmaan menneet sankaruusperinteet, korjataan maailman vääryydet ja kostetaan henkilökohtaiset tragediat. Ja taotaan kymmenen tuhatta miekkaa.

Sankarin tiellä

Paljon on tapahtunut Albionissa sitten Fablen päivien. Aikaa on vierähtänyt pari sataa vuotta ja entinen satumaailma on teollisen vallankumouksen edessä. Maailma on yhdistelmä Charles Dickensin synkkää Englantia ja satukirjojen kuvituksia, mikä toimii pelillisesti mainiosti. Huikean vihreät ja hurmaavat metsät satuolentoineen saavat seuraa tuliaseilta, tehtailta ja synkeiltä, onnettomilta ihmisiltä. Sankarille on kysyntää.

Fablen maailmassa sankarit eivät myöskään ole mitään tusinajamppoja, vaan todellisia myyttien mahtimiehiä, jotka loistavat kolmen hyveensä avulla. Sankariperinteet ovat kuitenkin painuneet historian hämäriin ja niiden palauttaminen kunniaan lepää pelaajan leveillä harteilla. Voima, taito ja tahto ovat avaimet, joiden edessä mikään pahuus ei kestä. Nämä kolme voimaa ovat myös pelin keskipisteessä.

Ne toimivat paitsi pelaajan taitojen ja kykyjen avaimina, myös pelin juonen teemana. Ideana on nimittäin kerätä ympärilleen kolme sankaria, jotka jokainen ovat yhden hyveen ruumiillistumia. Näitä kaikkia sisällään kantavalla pelaajalla vahvistettuna trio voisi nimittäin pystyä pelastamaan maailman muinaiselta pahalta – kuinkas muuten.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että vaikka Fable II:n juoni onkin sangen letkeästi kirjoitettua kamaa ja sen käänteet viihdyttäviä sekä yllättäviä, pelin juonitila ei ole mikään kunnari. Oikeammin se kyllä on kestonsa ajan, mutta kun sitä kestoa ei juurikaan ole. Lopputekstit pyörivät jo reilussa kymmenessä tunnissa, mikä on roolipeliltä armottoman vähän.

Samaan syssyyn on tosin todettava, että mikäli joku pelaa Fable II:n läpi niin nopeasti, hän ei ole pelannut peliä oikein. Jo alkumetreillään peli nimittäin takoo pelaajan kalloon, että se todellinen seikkailu ei sijaitse paikasta toiseen opastavan reittinuolen polulla, vaan sen sivuilla. Seikkaile, tutki, löydä, ihastu – siellä se todellinen Fable on.

Se todellinen Fable

Pelin suurin hienous piilee siinä, että kun opetusosio on ohi ja kotipaikkana toimivan mustalaisleirin ovet lämähtävät kiinni pelaajan selän takana, maailma on mahdollisuuksia täynnä. Juonta ei ole pakko seurata, eikä sitä aluksi edes kannatakaan. Sivuhommat ovat nimittäin paitsi paras tapa nähdä pelin maailmaa, myös tienata rahaa ja tätä kautta parantaa asemaansa maailmassa.

Tähän asti en ole vielä maininnut pelin parasta ominaisuutta, pelaajan parasta ystävää. Koira oli jo ennakkoon pelin hehkutetuin uudistus, eikä syyttä. Se on nimittäin pelin todellinen tähti, jo pelkästään ulkoasunsa ja toteutuksensa ansiosta. Näin aidon näköistä ja oloista lemmikkiä ei nimittäin peleissä ole nähty ja saa olla todella sydämetön paskiainen, mikäli ei suorastaan ihastu hauveliin.

Mutta miksi mainita koira nyt? Kenties siksi, että musti on mitä mainioin tapa löytää pelin salaisuuksia. Kaupoista saa kirjoja, joilla kaverilleen voi opettaa uusia temppuja – kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Koira osaa johdattaa pelaajan kätkettyjen aarteiden jäljille, varoittaa lähellä vaanivista vaaroista ja lisäksi pitää seuraa synkimmissäkin luolastoissa. Huikea, huikea uudistus, joka nostaa Fable II:n uusiin korkeuksiin.

Pelkästään koiran kanssa ei kuitenkaan tarvitse leikkiä – vaikka niinkin voi kirjaimellisesti tehdä – sillä Fable II:sta löytyy sisältöä eeppisesti. Kylät ovat täynnä bonustehtäviä, avoimia työpaikkoja, ostettavia rakennuksia, riiailtavia kyläläisiä ja muuta mukavaa. Monet pelin salaisuuksista ovat myös todellisia salaisuuksia, joihin vain viitataan ohimennen latausruutujen vinkeissä tai maailmasta löytyvissä kirjoissa. Loppu jää pelaajan vastuulle.

Mainiona oivalluksena pelaajan tekemät valinnat myös vaikuttavat konkreettisesti ja tuntuvasti pelimaailmaan, jopa pelin aikana. Spoilaan sen verran, että totean pelin pari kertaa juonensa aikana hyppäävän useita vuosia eteenpäin. Näiden taukojen aikana pienet ja suuremmatkin valinnat moninkertaistuvat ja pelaajaa odottaa aivan uudenlainen maailma.

Yllättäen se pummi, jolle annoit 100 kultarahaa, onkin pistänyt rahansa poikimaan ja omistaa ennen pahamaineisen rikolliskylän, joka on nyt uutta nousuaan tekevän rannikkoalueen kuumin lähiö. Hienous piilee siinä, että kaikkien valintojensa seurauksia ei osaa mitenkään aavistaa, mutta ne kaikki pääsee kuitenkin näkemään.

Kaikkea ei voi saada

Fable II on mainio peli ja olisi voinut olla todellinen merkkipaalu, mutta se kompastuu pariin ikävään yksityiskohtaan. Näistä osa on suunnittelulapsuksia, osa taas teknistä keskeneräisyyttä. Vaikka pelaaminen on pääasiassa mukavan helppoa ja sujuvaa, kontrollit töksähtelevät vähän väliä. Liikkuminen on kankeaa eikä peli aina rekisteröi pelaajan tekemisiä taistelussa. Tästä ei juuri seuraa kuin harmitusta, sillä peli on todella helppo. Parannusjuomia ja kuolemaa ehkäiseviä pulloja jaetaan siihen tahtiin, että sankarimme olisi kävellyt vaikka Verdunin läpi ehjänä.

Kun taistelu toimii, se toimii erinomaisesti. Melee, tuliaseet ja magia toimivat hienosti yhdessä ja taitava pelaaja saa taisteluista todella vaivattoman ja näyttävän näköisiä. Pelaaja pyörii vihollistensa iskujen tieltä, lyö näitä selkään ja paukauttaa karkuun juoksevaa tyyppiä takaraivoon pistoolilla. Uutta aaltoa varten ladataan mielettömän tehokas tulipallo, joka polttaa kaiken ympäriltä tuhkaksi.

Eri tavalla reagoivat viholliset, joustava taistelusysteemi, laaja ja mielikuvituksellinen loitsuvalikoima, sekä alati kehittyvä kamavalikoima pitivät huolen siitä, että pienistä ongelmistaan huolimatta taistelu toimi ja jaksoi kiinnostaa. Jopa pelin loppupuolella oli vielä hauskaa vain etsiä metsästä bandiitileiri ja pistää kaikki päreiksi puhtaasta tuhoamisen ilosta.

Valitettavasti tämä kaikki tapahtuu pääsääntöisesti yksin, vaikka muuta hehkutettiinkin ennakkoon. Fable II:n mainostettu co-op on nimittäin täysi torso. Sen sijaan että pelaajat voisivat vapaasti vierailla toistensa maailmoissa, homma on jäänyt puolitiehen. Peliin liittyvät kaverit joutuvat valitsemaan valmiista sankareista omansa ja esimerkiksi kummankin pelaajan kamera osoittaa kiinteästi samaan suuntaan. Peliin mukaan hypännyt kaveri ei voikaan tehdä mitään muuta kuin avustaa pelaajaa taisteluissa. Tympeää.

Ikävämpää on se, että peli on jättänyt muutamat kiehtovimmista ominaisuuksistaan puolitiehen. Molyneux kumppaneineen yrittää sosiaalisesti todella paljon, antaen pelaajalle mahdollisuuden mennä naimisiin, hankkia lapsia ja ansaita sosiaalista statusta eri yhteiskunnan osissa.

Valitettavasti tämä kaikki tapahtuu kuitenkin turhan yksinkertaisen elesysteemin kautta. Otetaan aito esimerkki. Vaimoni ja lasteni äiti yllätti minut ja viisi paikallista yön naikkosta makuuhuoneesta (hei, koitin tienata yhtä pelin achievementeista) ja kilahti. Kukapa voisi syyttää häntä? Olin jo varautunut lepyttelemään naistani urakalla, mutta Fablen maailmassa tähän riittikin pierueleen valitseminen ja puolen minuutin perssoolon paukauttaminen ilmoille. Samaan syssyyn pari ohi kulkenutta raksaäijää rakastui minuun.

Peli ei osaa päättää, haluaako se olla kevytmielinen ja letkeä huumoripeli, vai vakaviin asioihin puuttuva aikuisten roolipeli. Kaksi ääripäätä törmäävät yhteen hirvikolarin lailla ja jäljelle jääneet rustot on lakaistu levylle.

Kaikesta huolimatta hyvä

Fable II ei ole siis se täydellinen jeesuspeli, jota toivottavasti kukaan ei edes tällä kertaa enää odottanut. Se yrittää paljon ja kurottaa tähtiin, eikä aivan yllä sinne. Monet pelin kunnianhimoisimmista ideoista ovat jääneet hieman puolitiehen, mikä ei kuitenkaan torpedoi peliä. Oli sitten pieruhuumorista ja yksinkertaisesta sosiaalisesta mallista mitä mieltä tahansa, niiden alta paljastuu peli, jota pelaa ilokseen.

Pelin huumori on toimivaa, maailma on kaunis, tunnelma on kohdallaan ja pelattavuus on hauskaa. Tökkivä tekniikka, torso co-op ja keskeneräiset ideat estävät peliä saamasta peukkua – mutta vain nipin napin. Kyseessä on selvästi laadukas peli, jonka parissa aika rientää ja jonka pariin palaa vielä myöhemmin uudestaan ilokseen. Molyneux onnistui vihdoin.

 

Tekijä: Lionhead
Julkaisija: Microsoft Game Studios
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivu: http://www.lionhead.com/fable2

 

Lue myös

Bangai-O Spirits (DS)

Fallout 3 (PC, PS3, 360)

Gears of War 2 (360)

Phoenix Wright Ace Attorney: Trials and Tribulations (DS)

Pro Evolution Soccer 2009 (PS3, Xbox 360)

Saints Row 2 (PC, PS3, 360)

Fable II (360)
Genre:Seikkailu- ja roolipelit
Alustat:Xbox 360
Teksti: Miikka Lehtonen
Tagit: Fable, Fable 2, fantasia, Lionhead Studios, Microsoft

Kommentointi on suljettu.