Ihmisen pojat (* * * * *)

Ihmisen pojat vakuuttaa ensimmäisestä kuvasta saakka. Pitkä, katkeamaton otto on ikään kuin tekijöiden tapa sanoa katsojalle ”Luota meihin, tiedämme mitä teemme.” Luottamus palkitaan, sillä kyseessä on mestariteos.

P. D. Jamesin romaaniin perustuva elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa kukaan ole saanut lapsia 18 vuoteen, Iso-Britannian ulkopuolinen maailma on raunioina, valtiovalta vahtii kansalaisiaan ja pakolaisia on kaikkialla. Käytössä on siis scifin keinoista klassisin, nykymenon kommentoiminen tulevaisuusallegorian keinoin. Viittaukset eivät ole edes kovin piiloteltuja, mistä kertovat vankien päähän painetut mustat pussit, Homeland Security -kyltit pakolaiskylässä, lopputekstien aikana soiva Jarvis Cockerin biisi ja Guardian-lehden pilapiirtäjän Steve Bellin työt. Kaiken synkeyden keskelle on upotettu kirkkaita toivon ja huumorin hetkiä, jotka antavat sopivasti vastapainoa.

Elokuvan päähenkilö Theo (Clive Owen) on entinen aktivisti ja nykyinen valkokaulusduunari, jonka kyyninen suhde maailmaan muistuttaa kaikista film noirin antisankareista, eikä vähiten eräästä Marokossa kahvilaansa pitävästä jenkistä. Hänen ainoa ystävänsä on piilopirtissä asusteleva Jasper (Michael Caine), jonka harrastuksiin kuuluu mansikanmakuisen pilven kasvattaminen. Theon ex-vaimo, sissijärjestö Kalojen johtaja Julian (Julianne Moore) tulee pyytämään vielä yhtä palvelusta: saata ihmiskunnan viimeinen toivo, nuori Kee (Clare-Hope Ashitey) rannikolle, jotta hänet saadaan turvaan. Kuten näissä tarinoissa aina, asiat eivät nytkään suju suunnitelmien mukaan, joten päähenkilöt joutuvat luovimaan läpi paskaisen Englannin takaa-ajajat kintereillään.

Ohjaaja Alfonso Cuarón on rakentanut kuvaaja Emmanuel Lubezkin sekä tuotantosuunnittelijoiden Jim Clayn ja Geoffrey Kirklandin kanssa tulevaisuuden, joka on uskottavuudessaan uskomaton. Nurkissa lojuu roskaa, paperimainokset ovat korvaantuneet videoilla ja romuautoissakin on huipputeknologiaa. Vaikutelmaa korostetaan dokumentaarisuutta henkivällä käsivarakameralla. Ihmisen poikien avainkohdissa nähdään henkeäsalpaavan hienot yhden oton kohtaukset, joiden vaikutus on yhtä aikaa hienovarainen ja tyrmäävä. Etenkin viimeinen, kymmenkunta minuuttia kestävä kohtaus, jossa Theo etsii Keetä taisteluiden repimässä slummissa, on melkoinen voimannäyte.

Ihmisen pojat on hämmästyttävän hieno elokuva. Sen suurin heikkous ovat henkilöhahmot, jotka jäävät hieman ohuiksi juonen vyörytyksen alla. Toisaalta elokuva on niin hyvin tehty ja niin jännittävä, että sen voi antaa anteeksi. Sen ulkoasu hipoo täydellisyyttä, tarinan sydän on paikallaan ja tulevaisuuskuva pelottavan lähellä nykyisyyttä. Jos Ihmisen pojat antaa mitään osviittaa tulevan 12 kuukauden elokuvien tasosta, 2007 tulee olemaan hieno vuosi. Ainakin rima on nostettu korkealle.