Uusimmat

Toimituksen suosikkipelit 2015: Miikka Lehtonen

31.12.2015 16:00 Miikka Lehtonen

Vuosi 2015 lähestyy loppuaan ja Dome hiljentyy joulun ajaksi miltei kokonaan. Ei kuitenkaan täysin, sillä välipäivinä juhlimme vuoden parhaita pelejä.

Pyysimme jokaista Domen kirjoittajaa listamaan vuoden viisi suosikkipeliään yksinkertaisilla kriteereillä: kaikki pelit, jotka julkaistiin Euroopassa vuonna 2015, olivat kelvollisia. Sillä ei ollut mitään väliä, oliko kyseessä digipeli tai vaikka lautapeli. Myöskään pelin yleisellä arvostuksella tai Domen sille antamilla pisteillä ei ollut mitään merkitystä: nämä ovat henkilökohtaisia listoja.

Viiden suosikkipelin lisäksi jokainen sai nimetä vuoden 2015 suurimman yllätyksen — positiivisen tai negatiivisen — sekä kertoa, mitä odottaa eniten seuraavalta pelivuodelta. Sen suuremmitta puheitta päästetään ääneen Miikka Lehtonen oman suosikkilistansa kera.

 

Pelivuosi 2015 oli kokonaisuutena erinomainen. Vuonna 2014 nähtiin kyllä jonkin verran hyviä pelejä, mutta myös paljon suuren profiilin lykkäyksiä. Moni viime vuodelle kaavailtu huippupeli nähtiin vasta tänä vuonna, mikä teki vuodesta melkoista tähtitykitystä. Kun mukaan ynnätään vielä monia puskista yllättäneitä huippupelejä, oli listan tekeminen todella vaikeaa. Niin vaikeaa, että lopulta päätin tehdä Dougals Adamsit: jos hänen trilogiassaan voi olla viisi osaa, minun vuoden viiden parhaan pelin listallani voi olla kahdeksan peliä.

 

The Witcher 3 (PC, PlayStation 3, Xbox One)

The Witcher3HeartsofStone_arv-gall-007

Vuoden parhaaksi peliksi olisi ollut montakin ehdokasta, mutta lopulta oikeita vaihtoehtoja oli vain yksi: The Witcher 3. CD Projekt Redin eeppinen roolipeli viihdytti minua kymmenien ja taas kymmenien tuntien edestä. Elin täysillä mukana Geraltin matkassa, nautin pelin hämmentävän tiheästä ja elävänoloisesta maailmasta ja ihmettelin runsaita sivutehtäviä, joista monet tuntuivat olevan parempia kuin usean muun pelin päätarinat.

CD Projekt Red tuki myös peliään ihailtavasti. Useat päivitykset paransivat jo entuudestaan hyvää peliä, ilmainen lisäsisältö laajensi sitä mukavasti ja lopulta Hearts of Stone –lisälevy sytytti uudelleen Witcher-kuumeen. Hämmentävän hyvä kokonaisuus, joka saa odottamaan Cyberpunkia kuola valuen.

 

Life is Strange (PC, PlayStation 4, Xbox One)

lifeisstrange_ep5_season1_arv-gall3-003

Ranskalainen DONTNOD Entertainment teki minuun vaikutuksen jo muutaman vuoden takaisella Remember Me –pelillään. Sen pelattavuus oli parhaimmillaankin vähän ongelmallista, mutta maailma oli hieno. Se oli kekseliäs, tyylikäs ja uskottava. Myös pelin tarina oli kiinnostava ja kysyi paljon sellaisia kysymyksiä ihmisyyden ja muistojen luonteesta, jotka saivat mielikuvitukseni ylikierroksille. Jo tuolloin pohdin, muistaakseni ihan arvostelussanikin, että kunhan firma pääsisi tekemään peliä, joka tarjoaisi tilaisuuksia tarinankerrontaan, taivas olisi rajana. Ja niin siinä kävi.

Life is Strange on hurmaava pelikokemus, joka yhdistelee erinomaisella tavalla fantastisia elementtejä ja arkista elämää. Max-teinitytön matka kohti aikuisuutta koskettaa, liikuttaa, naurattaa ja itkettää. Se herättää kysymyksiä valinnoista, niiden seurauksista ja siitä hinnasta, jonka joudumme niistä maksamaan. se on myös erinomaisesti kirjoitettu, sillä ikävinkin paskiainen tuntuu inhimiliseltä. Hyvissäkin valinnoissa on usein huonoja piirteitä ja huonoissa hyviä, aivan kuin oikeassa elämässä.

Life is Strange on ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli ja toisin kuin moni muu, minä pidin myös sen lopusta. Ehkäpä ensi vuonna kirjoitan blogipostauksen tai artikkelin, jossa pohdin tarkemmin syitä sille, mutta sitä odotellessa: pelatkaa.

 

Rise of the Tomb Raider (Xbox One)

rise_of_the_tomb_raider_arv-gall3-008

Parin vuoden takainen Tomb Raider oli kyseisen vuoden suosikkipelejäni. Hyvin kirjoitettu ja erittäin koukuttava tarina Larasta vaikeuksien ja vaarojen keskellä hurmasi minut monilla keinoilla, mutta erityisesti pelattavuudellaan. Harmittelin jo silloin, että kunpa niitä ryöstettäviä hautoja ja muuta seikkailtavaa olisi ollut vähän enemmän, ja nyt niitä on.

Rise of the Tomb Raider on se jatko-osa Tomb Raiderille, jota toivoin kovasti, mutta jota en uskaltanut liikaa odottaa. En nimittäin rehellisesti sanoen uskonut hirvittävän voimakkaasti siihen, että Crystal Dynamics pystyisi tekemään peliin niitä kaivattuja muutoksia ja uudistuksia. Olisi liian helppoa tehdä peliin vain kosmeettisia muutoksia ja jatkaa rahan takomista, varsinkin kun huomioidaan pein kustantaneen Square Enixin epärealistiset myyntiodotukset ja niiden väistämättömät vaikutukset pelin budjettiin.

Mutta niin siinä vain kävi, että Rise of the Tomb Raider on erinomainen peli. Se tarjoaa mainiota avoimen maailman seikkailua vahvoilla metroidvania-elementeillä, toimivaa ja kivaa taistelua sekä vihdoin myös niitä ryöstettäviä hautoja. Lisää!

 

Bloodborne (PlayStation 4)

bloodborne-2.jpg

Olen From Software –fanipoika. Pakko se on tunnustaa. Alkuperäisen Demon’s Soulsin hankin nettihypen voimin ja hurahdin peliin totaalisesti. Se oli armoton, kömpelö, osittain jopa vähän huonosti tehty ja siitä huolimatta niin hiton hyvä. Tai ehkei siitä huolimatta, ehkä sen takia. Souls-pelit kun ovat aina olleet hyvin persoonallisia pelikokemuksia, eikä Bloodborne tee eroa aiempaan erilaisesta nimestään riippumatta.

Olisin itse kaivannut Bloodborneen lisää aseita, lisää erilaisia pelityylejä ja lisää vaihtoehtoja. Niiden puuttuessa pidin alunperin sitä huonompana pelinä kuin esimerkiksi Dark Souls 2:ta, mutta mitä enemmän olen Bloodbornea pelannut, sitä enemmän mielipiteeni on muuttunut. Se on erilainen peli. Se on tiiviimpi, virtaviivaisempi ja myös rajoittuneempi kokemus, mutta samalla myös haastavampi. Tämä ei ole yllätys. Kun erilaisia huomioitavia mahdollisuuksia ja tekijöitä on vähemmän, kehitystiimi on pystynyt suunnittelemaan parempia, haastavampia ja tylympiä hirviöitä, kohtaamisia ja ansoja. Viimeistään The Old Hunters –DLC tuuppasi Bloodbornen listalle. Erinomainen peli.

 

Ori and the Blind Forest (PC, Xbox One)

ori_and_the_blind_forest

Kova potentiaalinen kandidaatti myös sinne vuoden yllättäjän tittelille. Tässä kaikki, mitä tiesin Ori and the Blind Forestista ennakkoon: se on nätti. Ja sitä se myös oli. Hemaisevan kaunista 2D:tä, kiehtovaa metroidvania-menoa suuressa maailmassa ja megayllärinä myös hirrrmuinen vaikeustaso.

Kyllä, karkkimaisen pinnan ja vuoden parhaisiin kuuluvan soundtrackin taakse piiloutuu peli, joka on paljon velkaa Super Meat Boyn kaltaisille sadomasopeleille. Kun pikkuisen Orin taitovalikoima on hieman kasvanut ja edessä on pitkiä pätkiä, joissa täytyisi tehdä pikselintarkkoja hyppyjä kovassa vihollistulituksessa, meno on oikeasti haastavaa ja hektistä.

Vuoden iloisimpia yllätyksiä ja Xbox Onen pelivalikoiman todellisia helmiä.

 

Batman: Arkham Knight (PC, PlayStation 4, Xbox One)

batmanarkhamknightdlctumbler_uut20150923-galleria (4)

Batmanin PC-versio on vuoden suurimpia pelaamiseen liittyviä tragedioita, sillä se vei paljon huomiota ja yleisöä peliltä, joka olisi ansainnut kumpaakin paljon enemmän niillä positiivisilla meriiteillään. Rocksteadyn paluu Batman-pelien vetovuoroon oli napakymppi. Tiukkaa sarjismenoa, paljon tekemistä ja jälleen kerran hauskaa metroidvania-henkistä avoimen maailman tutkimista.

Itse pelasin pelini PlayStation 4:llä, joten onnistuin onneksi välttämään PC-version ongelmat ja pääsin nauttimaan pelistä, joka näyttää teknisesti mallia monelle muulle konsolikäännökselle. Yksi niistä harvoista peleistä, joissa läpipeluun jälkeenkin teki vielä mieli palata tekemään paljon lisäjuttuja – vaikka en niitä Riddler-pystejä jaksanutkaan loppuun asti kerätä.

 

Metal Gear Solid 5: The Phantom Pain (PC, PlayStation 4, Xbox One)

MetalGearSolid5ThePhantomPain_arv_galleria- (6)

Kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten aika muuttaa perspektiivejämme. Itse pelasin Metal Gearini ennen kuin Konami lähti tekemään miltei sarjisten superrikollisten tasoisia tempauksia. Firma esti kuuluisasti pelin pääsuunnittelija Hideo Kojimaa vastaanottamasta palkintoa peligaalassa, tunki mukaan pelaajaa sakottavia ja mikromaksuihin pakottavia uusia ominaisuuksia ja muutenkin teki kaikkensa pilatakseen pelin. Jos olisin pelannut Metal Gearini vasta nyt, tuskin se olisi edes listalla. Nytkin Konamin touhut väistämättä värittivät hieman mielipidettäni, sillä pelinä Metal Gear olisi kuulunut aika korkealle sijalle listalla.

Hideo Kojiman viimeiseksi Metal Geariksi jäävä peli oli erinomainen sekoitus avoimen maailman kohellusta, käsittämätöntä tarinankerrontaa ja kojimamaisia ideoita, joille useat muut pelinkehittäjät näyttäisivät – ehkä ihan perustellusti – punaista valoa. Kävi Kojiman uralla jatkossa miten tahansa, olen niin iloinen siitä, että saimme vielä kerran pelikokemuksen, joka kaikessa outoudessaan ja mahdottomuudessaan on aivan täysin puhdasta Hideota.

Kiitos kaikesta, Kojima.

 

Super Mario Maker (Wii U)

mario-maker-kolikot

Nintendo on aina ollut minulle jotenkin maaginen juttu. Ehkä, koska tutustuin konsolipelaamiseen Nintendon kautta, firma on ollut minulle aina se kaikkein rakkain ja myös aidoin konsolivalmistaja. Niinpä olen vuosien varrella ostanut kaikki Nintendon konsolit, pelannut kaikkia merkittävimpiä pelejä ja myös fanittanut niistä useita. Jos yksi on ylitse muiden, se on Super Mario. Nintendon viiksekäs putkimies on ollut minulle se rakkain pelihahmo käytännössä koko pelielämäni ajan, eikä se asema ole ollut edes uhattuna.

Niinpä Super Mario Maker oli minulle myös hyvin hartaasti odotettu peli. Vihdoin tilaisuus tehdä omia Mario-kenttiä! Vihdoin loputon määrä uutta Mario-pelattavaa! Tiedättekö, mitä olen tämän kaiken kautta oppinut? Valtavasti kunnioitusta Nintendon pelisuunnittelijoita kohtaan. Hyvän Mario-kentän tekeminen on ihan hiton vaikeaa, ja Nintendon väki saa sen näyttämään helpolta. Voisin kirjoittaa pienen artikkelin siitä, miksi Super Mario Bros -pelin ensimmäisen kentän ensimmäinen ruutu on hyvän pelisuunnittelun malliesimerkki, ja ehkä ensi vuonna teenkin niin. Mutta sitä ennen pelaan Mario Makeria. Vähän. Paljon. Liikaa. En tarpeeksi.

 

Vuoden yllättäjä: Tales from the Borderlands (PC, PlayStation 4, Xbox One)

Tales from the Borderlands olisi ansioiltaan kuulunut sinne vuoden suosikkipelien listallekin, mutta kahdeksan peliä saa riittää. Kyseessä on kuitenkin vuoden parhaimmistoon kuuluva teos ja mielestäni paras Telltalen peli sitten sen alkuperäisen The Walking Deadin.

Vuosien synkistelyn ja draamailun jälkeen sitä helposti unohti, että Telltale teki maineensa alkujaan juuri koomisilla seikkailupeleillä, mutta harva niistä oli yhtä hauska kuin Tales from the Borderlands. Se oli kuin Coenin veljesten rikoselokuva peliksi muunnettuna: mainiota tarinankerrontaa, yllättäviä juonenkäänteitä, elokuvamaista toteutusta ja paljon kikkoja, joita peleissä ei usein nähdä.

Tales from the Borderlands oli myös hauskin peli miesmuistiin ja erinomainen osoitus siitä, että huumori toimii peleissäkin erinomaisen hyvin, kunhan tekijät ovat työnsä tasolla. Kuka olisi muka uskonut, että Telltalen Borderlands-seikkailupeli olisi kaikkea tätä? En minä ainakaan!

 

Ensi vuodelta odotan: virtuaalitodellisuus

Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä odottaa VR:ltä. Yhtäältä se, mitä olen kokeillut, on tehnyt minuun vaikutuksen. Haluan Oculus Riftin ja PlayStation VR:n. Haluan leikkiä niillä, kehittää niille pelejä ja kikkailla niillä. Minä olen myyty, vaikka ostohinta tuleekin olemaan kova. Mutta entä suuri yleisö? Uskonko, että VR tulee tekemään sen läpimurtonsa ja muuttumaan koko kansan jutuksi? En ole varma. Enkä usko, että kovin moni muukaan on.

Niinpä en ehkä odotakaan ensi vuodelta VR:n suurta läpimurtoa, vaan sitä koko spektaakkelia. Niitä mielikuvituksellisia pelejä, epäonnistumisia, reaktioita, tarinoita, kokemuksia… sitä kaikkea. Hyvässä tai pahassa ensi vuosi tulee olemaan VR:n vuosi ja haluan olla täysillä mukana.