F.E.A.R. (pc)

Yksi syksyn kohutuimmista 3D-räiskintäjulkaisuista on ehdottomasti ollut Monolith Productionsin F.E.A.R. Pelkoon viittaavan nimen taakse piiloutuvat sanat First Encounter Assault Recon. Kyseessä on kuvitteellisessa nykyajassa toimiva armeijan erikoisyksikkö, joka on erikoistunut paranormaalien ilmiöiden tutkimiseen ja niiden muodostaman uhan torjumiseen.

Pelaaja on samaisen taisteluyksikön uusin tulokas, jonka ura lähtee jo ensimmäisen tehtävän myötä aikamoiseen nousukiitoon. Vaikka paranormaalien ilmiöiden kanssa puuhastellaankin, ei maailmaa tällä kertaa uhkaakaan harmaahipiäisten avaruusolentojen tai näiden kanssa veljeilevien tupakkimiesten salaliitto. Sen sijaan uhkana on niinkin arkinen poppoo kuin geneettisesti manipuloidut, kloonatut supersotilaat, joita luotsaa heidän psykopaattiselta vaikuttava johtajansa. Joko kiinnostaa? Todennäköisesti ei.

F.E.A.R. lyö kuitenkin jo alkumetreillään koko kädellisen ässiä pöytään, ja osoittaa että varsin tylsästä alkuasetelmasta saadaan aikaiseksi niin sanotusti kalu, kun vähän vain yritetään. Pelaaja ei nimittäin ole mikään ihan tavallinen veijari, vaan Matrixin ja Max Paynen tyyliseen ajanhidastukseen kykenevä tappokone, josta kukaan ei juuri tiedä mitään. Kaiken lisäksi sankaria piinaavat oudot harhanäyt ja kloonisotureiden komentajan oudon tuttavalliset kommentit. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja alkuasetelmasta lähdetäänkin varsin pian hieman ennalta-arvaamattomampaan suuntaan.

Kauhua ja tunnelmaa

Pohjimmiltaan F.E.A.R.:ssa on siis kysymys aivan tuiki tavallisesta 3D-räiskinnästä. Terveyspisteet, panssarit tai tuliasepainotteinen asearsenaali eivät liiemmin esittelyitä kaipaa. Aseissa kyllä on riittävästi potkua, ne ovat riittävän tehokkaita ja ammuksia jaetaan pääosin kitsaasti, joten ihan aivottomaksi räiskintä ei pyssyjenkään puolesta ajaudu.

Peli sijoittuu pääosin erittäin ahtaisiin ja synkkiin sisätiloihin, ja joitakin ympäristöjä kierrätetään kyllästymisen asti. Varsinkin muutamissa alkupään tehtävissä täysin samalta näyttävät toimistohuoneet ja varastot häiritsevät. Onneksi itse taistelu on hauskaa. Erilaisia vastustajia ei ole kuin muutamaa eri tyyppiä, ja näistäkin suurin osa enemmän tai vähemmän raskaasti aseistautuneita kloonisotilaita.

Tässä tapauksessa laatu onneksi korvaa ainakin osittain määrän, sillä vihollisilta löytyy sekä älliä että tulivoimaa enemmän kuin lajityypin keskivertomosureilta yleensä. Vaikka osa pahisten manöövereistä onkin selkeästi skriptattu, tuovat tulituksen tieltä suojaan kierivät, ikkunoiden läpi hyppivät ja alkeellisia joukkuetaktiikoita käyttävät sotilaat ilahduttavasti mieleen ensimmäisen Half-Lifen kommandojoukot.

Peli ei kuitenkaan ole pelkkää räiskintää, sillä ahtaat ja synkät tilat tarjoavat erinomaisen kasvualustan skitsofreenisiin kauhukuviin perustuville kauhuelementeille. Julmasti silvotut ruumiit, verestä lainehtivat käytävät ja muut elementit takaavatkin sen, että pelilaatikon kannessa komeileva 18 vuoden ikäraja on erittäin perusteltu. Kauhuelementtejä latistaa kuitenkin kaksi valitettavaa asiaa.

Ne eivät nimittäin pääse pelottamaan varsinaisten kauhuseikkailujen tapaan, koska niihin harvemmin liittyy esimerkiksi kuolemanvaaraa. Lisäksi peli käyttää alkumetrien jälkeen kauhukohtauksia yhä vähemmän ja vähemmän. Positiivisena puolena niihin ei myöskään näin pääse turtumaan.

Hitaat, lyhyet ja raskaat

Kuolemiselta ei varsinaisissa räiskintäosioissa kuitenkaan voi välttyä. Pelin murhaavan älykkäiden ja raskaasti aseistettujen vastustajien ansiosta edessä olisivat todella ikävät ajat, ellei pelaajalla olisi käytössään yhtä todella kovaa etua. Tämä on jo aikaisemmin mainittu liikkeen hidastaminen, jota perustellaan sankarin erinomaisilla reflekseillä.

Ajanhidastuksen oikeaoppinen käyttö on alkumetrien jälkeen elinehto, mutta samalla se tekee etenemisestä toisinaan jopa liiankin helppoa. Hidastus nimittäin tekee pelaajasta käytännössä kuolemattoman, ja hidastuksen aikarajoittimena toimiva refleksimittari latautuu suhteellisen rivakasti suojaisessa paikassa. Isojen vihollislaumojen harventaminen tarkoittaakin käytännössä vuorottelua hidastetun räiskimisen ja taktisten latautumistaukojen välillä. Refleksimittari kannattaa pitää aina edetessä täysillä, ja pikatallennusnäppäin on tässä pelissä ihmisen paras ystävä.

Äkkiseltään korkealta vaikuttava vaikeustaso putoaa juuri ajanhidastuksen ansiosta keskitason kieppeille. Kun peli lisäksi on läpäistävissä yhdellä pidemmällä rupeamalla, on ilmiselvää, ettei kysymys ole mistään kovin pitkäikäisestä viihteestä. Lisäksi grafiikkamoottori on käsittämättömän raskas. Esimerkiksi pari vuotta vanha, suosituskokoonpanon kriteerit täyttävä testikone kyykytettiin käytännössä minimiasetuksille, jotta pelaamisesta ylipäänsä tuli mitään.

Jos tietokoneen varustelutaso on ajan tasalla, tarjoaa F.E.A.R. silmille todellista nannaa suorastaan elokuvamaisten visuaalisten tehosteiden muodossa. Kun tähän yhdistetään se tosiasia, että tunnelma ja räiskintä toimivat, luulisi homman olevan aika hyvin paketissa. Tuntuu kuitenkin, että laiskuus on lopulta vienyt voiton tekijöistä. Onkin makuasia, antaako tämän häiritä.

Jos pääpaino ostospäätöstä tehtäessä on näyttävä, tunnelmallinen ja hyvämeininkinen räiskintäpeli konevaatimuksista tinkimättä, on F.E.A.R. suositeltava hankinta. Jos taas yhden illan pituus yhdistettynä ympäristöjen ja vihollisten kierrättämiseen häiritsee liikaa, on syytä ehkä harkita jotain toista peliä.