Klassikot muistissa: Motorhead, Snatcher, Miami Vice ja Space Invaders

Tulevaisuuteen katselun ohella tekee välillä hyvä vilkaista olkansa yli, jotta muistaa, mistä on tulossa. Tämä on teema myös tämänkertaisessa klassikkomuistelussamme, josta löytyy ajankohtaista ja kuolematonta peliä. Tarkastelussa Snatcher, Miami Vice, Space Invaders ja Motorhead.

Motorhead

TEKIJÄ: DIGITAL ILLUSIONS
JULKAISIJA: GREMLIN
JULKAISU: 1998
PELIKONEET: PLAYSTATION, PC

Kahdeksan rataa ja kymmenen autoa tuntuu tänä päivänä pieneltä määrältä.

Motorheadin rakennekin on nykypeleihin verrattuna rankka: ensin pelaajalle on auki vain kaksi rataa, ja vasta voittamalla ensimmäisen liigan pääsee käsiksi kahteen uuteen rataan ja nopeampaan autoluokkaan. Seuraavassa liigassa ajetaan aina ensin kaikki vanhat radat, sitten uudet.

Koko ajan ilmassa roikkuu rangaistuksen vaara. Häviämällä liigan putoaa takaisin alemmalle tasolle, ja urakka jatkuu taas sieltä.
Mutta jokin Digital Illusionsin pelissä herättää pakkomielteen. Samoja ratoja hioo kerta toisensa jälkeen, kunnes voittaa viimeisenkin neljästä liigasta.

Yksi valttikortti pelissä on ratojen suunnittelu. Niihin on lainattu ideaa Ridge Racereista ja Wipeouteista. Tarjolla on hienoja ulevaisuusvisioita.

Heti ensimmäisessä kisassa, Goldbridgen radalla kaahataan keskellä yötä valtavan riippusillan yli. Erityisesti siinä kohdassa pidin kilpakumppaneiden valoista, jotka taakse katsoessa nousivat sillan kannen yli.

Marsiin sijoittuva Redrock-rata muuttaa heti koko pelin ulkoasua. Mielikuvissani koko radan paletti on punaisen eri sävyjä. Sataa vettä. Ruhrstadtin rata on teollisen ruskea. Siellä pujotellaan rahtikonttien välissä.

Kahdeksan rataa riittää, kun ne toteutetaan täysin erilaisiksi värien, rytmin ja tunnelman puolesta. Jokaiseen kenttään on selvästi mietitty jokin omalaatuinen juttunsa. Esimerkiksi pelin neonkaupunkiradalla, NeoCityssä ajetaan hyppyriin, jota seuraa tiukka 90 asteen kurvi vasempaan. Mitä nopeampaan autoluokkaan pääsee, sitä enemmän kaasua täytyy hyppyyn höllätä.

Toinen Motorheadin valttikortti on Olof Gustafssonin musiikki. Radoilla on omat teemansa, jotka soivat tarttuvasti. Miehen tyylilaji on jossain Jean-Michael Jarren ja eeppisen trancen mailla. Pidin Motorheadin musiikeista jopa niin paljon, että nauhoitin aikanaan kappaleet peli-cd:ltä mp3-tiedostoiksi.

Kun vierailin Digital Illusionsilla vajaa vuosi sitten, useampi pelintekijä myönsi että Motorheadin jatko-osa on peli, jota heiltä toivotaan lähes eniten. Kuulemma oikeudet pelisarjan nimeen eivät ole pelitalolla, mutta halua tehdä uusi toimintakaahailu olisi.
Uskon että liki suora käännös Motorheadin PlayStation-versiosta toimisi loistavasti myös PSP:llä, Ridge Racerin tapaan.
Kolmanneksi valttikortiksi lasken yksityiskohdat ja huumorinpilkahdukset. Niiden löytäminen hymyilytti. Kaupunkiradalla olevan klubin eteen pysähtymällä kuulee sisältä kaikuvan musiikin.Autoille voi valita erilaisia äänimerkkejä. Yksi vaihtoehdoista on Kotijäätelön jäätelöautomusiikki.

Tyylikin on kohdallaan. Pelin päävalikko on suunniteltu auton kierroslukumittarin näköiseksi. Toteutus tuntuu nykypäivänäkin kurantilta – ja samalla monia uusia pelejä selkeämmältä.

Itse kisoissa PlayStation-versio on ikääntynyt lähinnä matalan resoluution takia. Vaikka 3d-mallit eivät ole monimutkaisia, Motorheadin grafiikan voima on väreissä, valossa ja unenomaisessa tunnelmassa. Näkymää peittävää usvaa on tosin pelissä paljon teknisten rajoitusten takia: PlayStationin tehot eivät riittäneet pitkään piirtoetäisyyteen.

Vaikeaa Motorheadissa oli kuitenkin valita 25 ja 50 kuvan ruudunpäivityksen välillä. Pelaaja sai itse päättää katsellako kauniimpaa vai nopeampaa grafiikkaa.

Olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana kaivanut Motorheadin pelattavaksi useamman kerran. Raaka rakenne ja vähäiseltä tuntuva sisältö eivät haittaa: mistään muusta pelistä ei ole jäänyt mieleen näin monta yksittäistä rataa.

Snatcher

Tekijä: Konami
Julkaisija: Konami
Julkaisu: 29.3.1996 (Saturn), 16.2.1996 (PlayStation), 30.11.1994 (SegaCD), 23.10.1992 (TurboGrafx CD)
Pelikoneet: Saturn, PlayStation, SegaCD, Turbografx CD

Hideo Kojiman vanhempi pelisarja sai sekin alkunsa samalla laitteella kuin Metal Gear Solid – vanhalla kunnon MSX:llä. Snatcher-sarja pääsi oikeuksiinsa sittemmin niin Saturnilla, PC Enginellä/SuperGrafx CD:llä ja PlayStationilla. Versioiden välillä on eroja. Grafiikkaa oli muokattu eri versioissa suuntaan jos toiseenkin.

Japanin ulkopuolella julkaistuista versiosta leikeltiin pois joitakin raaemmista kohtauksista. PC Engine/Saturn/PlayStation-versioissa on myös joitakin MSX-versiosta puuttuneita, julkaisemattomaan jatko-osaan kaavailtuja elementtejä. Sega CD -versio käännettiin englanniksi Yhdysvaltain markkinoille. Euroopassa peliä ei ole julkaistu.

Snatcher oli digitaalinen sarjakuva (Kojima tuotti myös toisen samanlaisen pelin nimeltä Policenauts, joka oli epävirallista jatkoa Snatcherille). Kuten Kojiman Metal Gear -sarjassa, myös Snatcherissa tarina ajaa pelaamisen edelle. Pelaaminen koostui etsivätyöstä, jota tehtiin tutkimalla yksityiskohtaisia, staattisia kuvia ja valitsemalla tilannekohtaisesta valikosta toimintoja. Keskustelemistakin harrastettiin paljon.

Jos Hideo Kojiman töistä on löydettävissä yksi yhdistävä tekijä, niin rikkaan dialogin ohella se on raskas lainaaminen miehen suosikkielokuvista. Snake-hahmo pohjautuu surutta Pako New Yorkista -elokuvan Snake Plisskeniin, ja Snatcher puolestaan lainaa Blade Runnerilta. Jotkin pelin maisemista ovat yksi yhteen -kopioita Blade Runnerista, ja päähahmo Gillian Seed näyttää ja pukeutuu kuin Harrison Fordin Deckard.

Juonikin lainaa Blade Runnerilta. Seed jahtaa Neo Kobe Citya terrorisoivia Snatcher-kyborgeja, jotka tappavat kaupungin asukkaita. Heidän jäljittämisensä on vaikeata, koska Snatcherit ovat ihmisen näköisiä kyborgeja. Seed on JUNKER (Japanese Undercover Neuro-Kinetic Elimination Rangers) -yksikön agentti, joka on koulutettu etsimään Snatchereita. Apunaan hänellä on mielenkiintoisesti nimetty aisapari Metal Gear…

Insider-huumoria riittää muutenkin. Neo Koben mustan pörssin logo on Konamin vanha (ja hieno) logo, ja Outer Heaven (joka taasen oli ensimmäisen Metal Gearin tapahtumapaikka) -baarissa on hahmoja muista Konamin peleistä. Keitolla ovat muun muassa Goemon Mystical Ninjasta, Dracula ja Simon Belmont Castlevaniasta ja Ueda Lethal Enforcers -valopistoolipelistä.

Staattisuudestaan huolimatta Snatcher on osoitus siitä, kuinka jännittäväksi pelin voi tehdä hyvällä tarinalla, kiinnostavilla hahmoilla ja omaperäisillä ratkaisulla. On todellinen sääli, ettei peliä koskaan julkaistu Euroopassa, sillä se on Hideo Kojiman faneille pakollista pelattavaa.

Miami Vice

Tekijä: Canvas
Julkaisija: Ocean
Julkaisu: 1986
Pelikoneet: Commodore 64

Oceanin 1986 julkaisemaa Miami Vice -peliä voi pitää syystäkin yhtenä pelihistorian merkkipaaluna, eikä yksinomaan pelillisistä syistä. Pelin ilmestyessä Miami Vice -kuume oli kovimmillaan. Tuskinpa tästäkään maasta löytyi montaa ihmistä, jotka eivät olisi tienneet, mistä sarjassa oli kyse. Niinpä Ocean takoi kun huuma oli kuumaa.

Miami Vice -pelissä kaikki oli komeaa ja kuumaa. Oli Jan Hammerin musiikkia, oli Crockett ja Tubbs, oli kuumia kaaroja ja pahoja vihollisia. Tosin nämä oli piilotettu niin hyvin, ettei niitä koskaan nähnyt. No, musiikki sentään tykitti hetkittäin. Toteutukseltaan peli kuitenkin revitteli niin ainutlaatuisen hermojarepivällä tavalla, ettei moista toivoisi kuin pahimmalle vihamiehelleen. Vaikka peli oli vanhojen muistikuvienkin pohjalta karmea, niin annas kun sen tykitti päälle emulaattorissa – se oli muistikuviakin kammottavampi.

Pelin suunnittelijoilla on ollut vahva näkemys uudenlaisesta, jännittävästä pelistä, jossa pelaaja jahtaa huumepomoja ja rikollisia. Näiltä on saatava todistusaineistoa nappaamalla mokomat kiinni mieluiten rysän päältä. Niinpä pelin tärkein anti oli ajaa ympäri Miamin kaupunkia, jotta pelaaja osuisi kullekin rikollisten kokouspaikalle muutaman minuutin tarkkuudella.

Eikä se ollut helppoa, ei. Autot räjähtivät hipaistessaan katujen reunaa tai toisiaan, muut autot eivät piitanneet pelaajasta pätkääkään ja ohjaus oli hankalaa. Tulitaisteluja liikkuvista autoista voi kuvailla vain käsittämättömän huonoiksi. Jälkikäteen Miami Vice -peliä voi pitää vain suurena kusetuksena, joka puri pelaajiin ainoastaan kovan lisenssin ansiosta. Sen aiheuttamat raivo- ja turhautumiskohtaukset ovat jääneet pelaajahistorian aikakirjoihin.

Space Invaders

Tekijä: Taito
Julkaisija:Taito
Julkaisu: 1978
Pelikoneet: Arcade, kaikki pelikoneet kautta historian

Videopelien todellisen boomin käynnistänyt Space Invaders ei kuole, ei sitten millään. Ei niskalaukauksellakaan. Pelihistorian suurimpiin merkkitapauksiin kuuluva räiskintäpeli on tänään äärimmäisen alkeellinen ja yksinkertainen pikkupeli, mutta sen vetovoimaan uskotaan yhä edelleenkin. Välillä voi vain ihmetellä, miten jo yli neljännesvuosisadan ikäinen peli jaksaa sinnitellä.
Pelillisesti Space Invaders ei nykypäivän mittakaavalla hirveästi jytki. Ruudulla möyrii sivusuunnassa rivikaupalla yläreunasta alaspäin eteneviä alienien hyökkäysaluksia kuvaavia karkeita kuvioita. Pelaaja ohjaa ruudun alareunassa olevaa yksinäistä puolustajaa, ylöspäin tulittavaa tykkiä, joka voi tulituksen lomassa piilotella muukalaisten pommeilta neljän suojabunkkerin alla. Jos viholliset pääsevät ruudun alareunaan – game over.

Tänä päivänä Space Invadersia ei sinällään voi mitata juuri pelillisillä arvoilla, vaan pikemminkin kulttuuri-ikonina. Silti sen nimellä on mystisen paljon voimaa, jopa kaupallisella rintamalla. Esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyi pelin 25-vuotistaivalta juhlistava konsolipeli, johon oli koottu massiivinen valikoima erilaisia Space Invaders -variantteja vuosien varrelta.

Viimeisin innovaatio, tämänkin tekstin innoittaja, oli tv-peli, joka oli tavallaan paluuta juurille. Olihan peli yksi alkuaikojen kovimmista konsoli- ja tv-pelihiteistä, ja nyt sen saa iskettyä suoraan televisioon. Patterit sisään Play TV Legends Space Invadersiin, virta päälle – ja alieneja kuonoon. Retroilu nousee aivan uudelle tasolle, kun invadeerit syöksyvät silmille videotykin avustamana laajakankaalta ja surround-äänillä, kaikkine valtavine pikseleineen ja kammottavine piipahduksineen. Masokistisen kaunista.

Lassi Kurkijärvi, Thomas Puha ja Jukka O. Kauppinen