Doom

Filosofin mukaan siitä mistä ei voi puhua pitää vaieta. Kauniista ajatuksesta ei kuitenkaan ole apua, kun tarkoituksena on arvostella elokuva nimeltä Doom. Doom on nimittäin uskomattoman tyhjänpäiväinen elokuva. Se on vasemalla kädellä ohjattu ja kädettömästi näytelty tekele.

Tekijöille on tietysti siunauksellista, kun pohjana on ”synkkä” tietokonepeli. Tausta käy tekosyystä sille, että käytävillä pomppivia kumiukkoja ei tarvitse valaista kunnolla. Ei se totta puhuen haittaa katsomonkaan puolella: mitä pimeämpää sen parempi.

Kankaalla näkyy erittäin vähän se, että Doom perustuu yhteen merkittävimmistä tietokonepeleistä. Siihen vaikuttanee se, että elokuva on ollut Hollywoodin kehityshelvetissä kutakuinkin siitä ensimmäisen Doom-pelin julkaisusta lähtien, eli jostain 90-luvun alkupuolelta. Vuosikymmenen puristuksessa se on muuttunut lietteeksi.

Alkuperäisissä Doom-peleissä sotkettiin riemulla sotilaallista science fictonia ja okkultista kauhua. Yksinäinen sotilas joutui sulkemaan Marsissa auenneet helvetin portit. Elokuvan tekijät ovat halunneet olla kekseliäämpiä: heidän Marsiaan ei piinaa helvetti, vaan orginellisti – uskokaa tai älkää – geeniteknologia! Ensimmäinen Resident Evil -elokuva teki pelikonseptin pohjalta geenikauhistelun huomattavasti paremmin.

Doomissa on oikeastaan vain kaksi pientä valopilkkua: pelinäkökulmasta kuvattu osio sekä The Rockin metavitsi siitä, että eihän hänen tässä vaiheessa pidä kuolla. Näillä kahdella koukulla ei kuitenkaan nousta vielä kakkameren syvyyksistä. Muilta osin elokuvan purkaa nopeasti: käytävät ovat pimeitä, kumiukot verenhimoisia ja välillä kuullaan pomppuheviä.

Ai niin, näyttelijätyöskentely. No, ei siitä muuta kuin, että The Rock osaa muljautella silmiään ja sanoa ”fuck”. On myös helppo kuvitella elokuvan toinen pääosanesittäjä, Karl Urban vetämään vapisevin käsin ja kyynelsilmin lohtujuomaa katsoessaan itseään Sormusten herran Eomerina.

Teksti: Henrik Laine / Nöjesguiden