Uusimmat

Arvostelu: Don’t Breathe on vuoden parhaita kauhuleffoja

08.11.2016 12:53 Aki Lehti

COL_BILL_TEMPLATE_25Ensi-ilta: 11.11.2016
Alkuperäisnimi: Don’t Breathe
Ohjaus: Fede Alvarez
Käsikirjoitus: Fede Alvarez & Rodo Sayagues
Pääosissa: Jane Levy, Dylan Minnette, Daniel Zovatto ja Stephen Lang
Pituus: 89 min
Ikäraja: K16
Idea: Nuoret murtautuvat sokean sotaveteraanin taloon
Arvostelija: Aki Lehti

3,5/5

Evil Dead -elokuvan uusintaversion ohjaaja Fede Alvarezin Dont’t Breathe on piristävä poikkeus perinteisten böö-säikyttelyyn perustuvien kauhuleffojen joukossa.

Fede Alvarez osoitti muutaman vuoden takaisella Evil Dead -remakellaan olevansa asiansa osaava ohjaaja, vaikka splatterklassikon uusintaversio ei mestariteos ollutkaan. Sellainen ei ole myöskään kauhujännäri Don’t Breathe, joka keikauttaa Audrey Hepburnin vuoden 1967 Yksin pimeässä -leffan lähtöasetelman päälaelleen.

Ensimmäinen puoli tuntia ei oikein vakuuta. Rocky (Jane Levy), Alex (Daniel Zovatto) ja Money (Dylan Minette) ovat nuoria detroitilaisia murtovarkaita, jotka haluavat vain pois autioituneesta kaupungista.

Parempi elämä odottaa, jos kolmikko onnistuu tekemään murtokeikan sokean sotaveteraanin (Stephen Lang ) taloon, jossa on kuulemma kunnon kasat käteistä piilossa. Hänen tyttärensä on kuollut jäätyään auton alle ja rahat ovat korvaussumma onnettomuudesta.

Sokea mies ei kuitenkaan olekaan mikään ressukka, joka noin vain luopuisi omaisuudestaan. Nuoret pääsevät taloon sisälle ja saavat rahat haltuunsa, mutta mies lukitsee heidät sisälle. Veteraani paljastuu kunnon sekopääksi, joka turvautuu väkivaltaan ja verenhimoisen koiransa apuun. Ukko tuntee talon läpikotaisin ja nuorten jahtaaminen pimeässäkään ei tietenkään tuota näkövammaiselle ongelmia.

Leffan viimeinen tunti on todella toimivaa pelottelua, joka ei onneksi luota perinteiseen böö-säikyttelyyn, vaan vain vahvaan tunnelmaan ja hitaasti kasvavaan kauhun tunteeseen. Ohjaaja onnistuu tekemään pienestä puutalosta loputtoman labyrintin, jonka lukittujen ovien takaa paljastuu yhä uusia kauheuksia.

Leffan juoni ja kuvaukset henkilöhahmoista mahtuisivat suunnilleen yhdelle post-it-lapulle, kuten kauhuelokuvien yleensäkin. Sekopää jahtaamassa päähenkilöitä suljetussa tilassa ei sekään ole kovin omaperäinen idea, mutta Alvarez saa homman toimimaan.

Don’t Breathen tiivis tunnelma on toteutettu lähinnä toimivan leikkauksen ja hienon äänisuunnittelun avulla. Ohjaaja tajuaa myös paljastaa katsojalle päähenkilöitä uhkaavat vaarat ennen kuin nämä itse ovat niistä tietoisia. Se on paljon pelottavampaa kuin nykyään kauhuleffoissa aivan liian usein silmille yht’äkkiä hyppivät kamaluudet. Böö-pelottelu saa katsojan vain säpsähtämään ja pulssin nousemaan hetkeksi. Alvarez laittaa yleisön pelkäämään hahmojen puolesta tunnin verran ja se jos mikä on ahdistavaa.

Esimerkiksi Avatarista tuttu Stephen Lang on perhanan pelottava sokeana miehenä, hyvin fyysisessä roolissaan. Muut näyttelijät eivät ole kovin kummoisia, mutta ei heidän tarvitsekaan. Leffan alkupuolen dialogi on melko kammottavaa, mutta viimeisen tunnin aikana ei paljoa pölistä. Kolmikon silmistä välittyy kauhu ja se riittää.

Elokuva tarjoaa myös useamman yllätyskäänteen, joita ei tällä kertaa arvaa ennalta. Se saa katsojan olemaan välillä myös sokean miehen puolella, mutta viimeistään puolivälin yllätyksen jälkeen kahjolle ei heru enää tippaakaan sympatiaa.

Pikkubudjetilla tehty Don’t Breathe on kaukana mestariteoksesta, mutta se on silti tämän vuoden parhaimpia kauhujännäreitä.

PlusMiinusNolla:

+ Tunnelma, tunnelma ja tunnelma.
+ Kuvaaja Pedro Luque ja lavastaja Naaman Marshall.
– Ensimmäinen puoli tuntia ei lupaa kovin hyvää.
– Simppelissä juonessa on muutama liian iso aukko
0 Isoja koiria pelkäävälle muutama kohtaus oli jo melkein liikaa.

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat