Arvostelu Elle on Robocop-ohjaaja Paul Verhoevenin parhaita elokuvia
Ensi-ilta: 9.12.2016
Alkuperäisnimi: Elle
Ohjaus: Paul Verhoeven
Käsikirjoitus: David Birke (perustuu Philippe Djianin romaaniin ”Oh…”)
Pääosissa: Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Anne Consigny
Pituus: 131 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Raiskattu nainen ei suostu olemaan uhri
Arvostelija: Aki Lehti
Paul Verhoevenin ensimmäinen pitkä elokuva kymmeneen vuoteen on nerokas ja rohkea sekasikiö rankasta aiheesta, raiskaus-kostotarina, trilleri ja komedia.
Paul Verhoevenin Elle on elokuva, jota on hankala kuvailla. Mihinkään tiettyyn genreen sitä on turha yrittää änkeä, vaikka traileri koittaa myydä sen katsojille trillerinä. On se sitäkin, mutta myös musta komedia ja kostotarina, tarkkanäköinen tutkielma vallankäytöstä, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, raiskauksesta, uhriksi joutumisesta ja halusta olla uhri, sekä keski-ikäisen naisen seksuaalisuudesta.
Harvalla ohjaajalla on pokkaa aloittaa elokuvansa Verhoevenin tyyliin. Kuulemme seksuaalisen väkivallan ääniä ja näemme tapahtumaa välinpitämättömästi tarkkailevan kissan. Jo pelkät äänet kuvottavat, mutta tietysti Verhoeven kääntää kameran suoraan käynnissä olevaan raiskaukseen. Mustiin pukeutunut naamiomies väkisinmakaa Isabelle Huppertin näyttelemää keski-ikäistä Micheleä tämän kalliin kodin lattialla.
Seuraavassa kohtauksessa Michele tilaa naama turvoksissa puhelimitse ruokaa ja menee kylpyyn, saippuakuplien värjäytyessä punaiseksi verestä. Hän on järkyttynyt, mutta kyyneliä hänen piestyillä poskillaan ei näy. Hän heittää hameensa menemään, käy lääkärissä, mutta ei ilmoita raiskauksesta poliisille. Moinen teko tai sen tekijä ei tule määrittämään tämän kylmän ja kovan naisen tulevaisuutta tai muuttamaan hänen elämäänsä. Hän ostaa pippurikaasua ja kirveen.
Michele on menestyvän videopelifirman pomo, itsekäs kontrollifriikki, kyyninen nainen, johon katsoja kuitenkin samaistuu. Hänen isänsä on vuosikymmeniä vankilassa istunut sarjamurhaaja, jonka tekemät kauheudet Michele näki lapsena vierestä. Hänen aikuinen poikansa on perinteinen luuseri, jonka vaimo on tempperamenttinen sekopää. Pariskunnalle syntyy tummaihoinen lapsi, mutta silti poika uskoo olevansa sen isä. Michellen vanhalla äidillä on suhde nuoreen gigoloon, joka on täysi typerys.
Ellen juonikuvion kuvailu kirjoitettuna kuulostaa täysin päättömältä, mutta Verhoeven saa David Birken rustaaman, Philippe Djianin romaaniin ”Oh…” perustuvan käsikirjoituksen toimimaan. Älyttömyydet tuntuvat täysin realistisilta.
Isabelle Huppert esittää Micheleä upeasti, Oscarin arvoisesti. Kylmääkin kylmempi nainen ei suostu olemaan uhri missään tilanteessa, ei edes päätyessään raiskatuksi. Pelifirman pomon koko elämä on peliä. Raiskaajan palatessa ja alkaessa vaania Michelleä hän riistää tältä vallankäytön välineet.
Elle on samalla rankkaa ja kiehtovaa katsottavaa. Sen kaikki tasot eivät aukene edes toisella katsomiskerralla, vaikka elokuva ei olekaan erityisen vaikea. Verhoevenin tapa sekoittaa eri genrejä keskenään antaa mahdollisuuksia monelle eri tulkinnalle. Kamera kiertelee ja vaanii Michelleä kuin häntä jahtaava hiippari. Elokuva on upea, mutta mitä mieltä sen tapahtumista oikein pitäisi olla? Raiskaus fiktiossa on erityisen hankala aihe ja Verhoeven ottaa tietoisen riskin käsitellessään myös raiskausfantasioita.
Ohjaaja on kertonut yrittäneensä ensin tehdä elokuvan Hollywoodissa, mutta se osoittautui mahdottamaksi, sillä yksikään naisnäyttelijä ei halunnut esittää pääosaa. Se on vain hyvä asia, sillä rankalaistuotantona Verhoeven saa pohtia Ellessä suostumista seksiin, valtasuhteita, tukahdutettuja haluja, masokismia ja uhrautumista täysin vapaasti.
Elle on Arrivalin ohella tämän vuoden parhaimpia elokuvia ja yksi ohjaajansa hienoimmista teoksista.
PlusMiinusNolla:
+ Järkyttävä elokuva
+ Hauska elokuva
+ Jännittävä elokuva
+ Feministinen elokuva
