Arvostelu: Mel Gibsonin Aseeton sotilas on hypnoottinen väkivaltamässäily
Ensi-ilta: 18.11.2016.
Alkuperäisnimi: Hacksaw Ridge
Ohjaus: Mel Gibson
Käsikirjoitus: Andrew Knight, Robert Schenkkan
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Luke Bracey, Sam Worthington
Pituus: 131 minuutttia
Ikäraja: K16
Idea: Sotilas ei suostu tarttumaan aseeseen
Arvostelija: Aki Lehti
Mel Gibsonin ensimmäinen ohjaus kymmeneen vuoteen on taidolla tehtyä sotaviihdettä, täysin överiksi vedettyä verellä läträämistä ja ruumiinpaloja.
Mel Gibsonin Aseeton sotilas kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Desmond Dossista, amerikkalaisesta aseistakieltäytyjästä, joka pelasti yksin Okinawan taistelussa toukokuussa 1945 lukuisia tovereitaan, jotka armeijakaverit jättivät makaamaan haavottuneina taistelukentälle.
Elokuva alkaa Andrew Garfieldin esittämän Dossin lapsuudesta ja nuoruudesta. Doss kokee velvollisuudekseen värväytyä armeijaan, vaikka on adventisti, joka ei suostu koskemaan aseeseen. Jo ennen sotakohtauksia nähdään ensimmäinen taistelu, jonka Doss joutuu käymään päästäkseen rintamalle. Vapaaehtoisena armeijaan saapunutta aseistakieltäytyjää simputetaan Full Metal Jacketista tutulla tavalla, mutta Doss uskoo järkähtämättä asiaansa. Nuori mies päätyy jopa sotaoikeuteen, ennen kuin hänet huolitaan ilman kivääriä eturintamaan lääkintämieheksi.
Leffan alkupuolisko käsittelee Dossin arkea. Hänen juoppo isänsä kärsii sotatraumoista ja muuttuu humalassa väkivaltaiseksi. Doss rakastuu Teresa Palmerin esittämään hoitajaan ja kaikki on pelkkää technicoloria ja omenapiirakkaa, tarkoituksella överiksi vedettyä kliseistä rakkaustarinaa, jonka taustalla mahtipontinen musiikki pauhaa lakkaamatta.
Gibson yrittää ilmeisesti hurjan kontrastin avulla tehdä sitä seuraavista sotakohtauksista vielä kamalamman tuntuisia, mutta hänen todellisuutensa pastelliväreineen muuttaa myös koko lopputeoksen pelkäksi kuvitelmaksi ja riistää raastavalta sotakuvastolta realismin.
Leffan uskottavinta antia on Hämähäkkimiehenä parhaiten tunnetun Garfieldin hienosti näyttelemän Dossin usko omaan asiaansa.
Aseeton sotilas on sukua Saving Private Ryanille ja Clint Eastwoodin Letters from Iwo Jimalle, mutta luontevinta sitä on verrata Gibsonin omaan The Passion of the Christ -kidutukseen.
Viimeisen tunnin sotakohtaukset saavat voimaan pahoin, vaikka välillä tuntuu siltä, kuin katsoisi todella mustaa splatter-komediaa, rintamalle siirrettyä Evil Deadia, jonka sanomasta ei ole aivan varma.
Sotilas käyttää kuolleen toverinsa ruumista kilpenä. Luodit repivät nuoria miehiä palasiksi, jotka kuolevat tyhmä ilme kasvoillaan. Kädet ja jalat räjähtelevät irti, kranaatit tekevät ihmisistä mössöä ja liekinheitin sytyttää ihmislihan tuleen hidastettuna herkutellen. Rotat syövät maassa makaavia ruumiita, samalla kun tuore veri roiskuu joka suuntaan, Gibsonin keskittyessä jokaiseen ällöttävyyteen hetken liian pitkään.
Japanilaiset esitetään pelkkinä eläiminä, paria kohtausta lukuunottamatta. He tuntuvat nauttivan väkivallasta ja tappamisesta ja epäonnistuessaan suorittavat seppukun. Doss auttaa myös tunneleihin eksynyttä haavoittunutta vihollista, joka näyttää kiitolliselta. Voin olla väärässäkin, mutta tuntuu kuin Gibson olisi leikannut leffastaan pois kohtauksia, joissa myös vihollisesta näytetään inhimillisiä puolia.
Aseeton sotilas on samaan aikaan hypnoottisen hieno ja vastenmielinen, niin Gibsonia kuin vain olla ja voi. Hänen perusteemansa ovat totta kai mukana – uskonto, patriotismi ja usko omaan vakaumukseensa. Gibson itse todellakin uskoo asiaansa ja pakottaa katsojan väkisin puolelleen. Hän näkee ilmeisesti kauheassa teurastuksessa myös jotain kaunista. Muuta pasifistista elokuvassa ei ole kuin päähenkilö.
Gibson on taitava elokuvantekijä, moderni Sam Peckinpah, joka on loputtoman kiinnostunut väkivallasta. Aseeton sotilas on kuin ohjaajansa, samaan aikaan äärimmäisen kiinnostava ja ällöttävä. Se on ristiriitainen kokemus, joka jää vaivaamaan päiväkausiksi. Päähenkilön periaatteita lukuun ottamatta leffan maailma on kuvottava, mutta ei sen taiteellisia ansioita voi kiistääkään. Se on hyvä elokuva, jota ei halua nähdä toistamiseen ja lähes loistavaa sotaviihdettä, jonka katsomisesta tulee likainen olo.
PlusMiinusNolla:
+ Gibson onnistuu ohjaajana manipuloimaan katsojaa
+ Andrew Garfield
+ Kaikessa kauheudessaan upean näköinen
– Näyttää sodan kamalana, mutta glorifioi väkivaltaa
– Vähemmälläkin musiikilla tulisi selväksi, mitä tietyllä hetkellä tulee tuntea
0 Ehkä olen yksinkertainen, mutta en ole varma mitä Gibson lopulta haluaa elokuvallaan sanoa
