Arvostelu: Silence on Martin Scorsesen rankin elokuva
Ensi-ilta: 17.02.2017.
Alkuperäisnimi: Silence
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Jay Cocks, perustuu Shûsaku Endôn romaanin
Pääosissa: Liam Neeson, Andrew Garfield, Adam Driver
Pituus: 161 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?”
Arvostelija: Aki Lehti
Mestariohjaajan uskonto-trilogian kolmas osa ei ole helppoa katsottavaa.
Martin Scorsesen ikuisuusprojekti, jo 1990-luvulta asti suunnitteilla ollut Silence on vihdoinkin valmis. Se on katolisessa perheessä kasvaneen ja nuoruudessaan papin uraa harkinneen ohjaajan teoksista henkilökohtaisin, verkkaisesti etenevä teologinen tutkielma ja tietyllä tapaa jopa ohjaajan uskontunnustus.
Silence muodostaa Scorsesen aiempien teosten kanssa trilogian. Uskoa pohtivista elokuvista Kristuksen viimeinen kiusaus ilmestyi vuonna 1988 ja Kundun-elokuvastakin on jo 20 vuotta aikaa. Yhden katsomiskerran perusteella Silencen vertaaminen trilogian muihin osiin on hieman turhaa, varsinkin jos on nähnyt kaksi muuta elokuvaa lukuisia kertoja. Ainakaan vielä en laita niitä paremmuusjärjestykseen, sillä myös uutuus ansaitsee tulla nähdyksi vähintään toistamiseen, vaikka sen pariin ei heti teekään mieli palata. Ei siksi, että elokuva olisi huono, vaan siksi, että se on paikoitellen epämiellyttävää ja todella rankkaa katsottavaa.
Scorsesen elokuvaksi Silence etenee rauhallisesti, vailla hänen gansteridraamojensa kamerakikkailua ja ajoittaista hektistä leikkausta. Mestarin edelliseen elokuvaan Wolf of Wall Streetiin verrattuna tyyliä voi kutsua rehellisesti vanhahtavaksi, tai ehkä jopa ajattomaksi. Filmille kuvattu teos on selvästi kunnianosoitus ohjaajan omille vaikuttajille, ja Japanissa kun ollaan, niin Silencesta voi löytää Kurosawan lisäksi viittauksia esimerkiksi Nagisa Ōshiman ja Kenji Mizoguchin elokuviin.
Silence perustuu Shūsaku Endōn jo aiemminkin kuvattuun saman nimiseen romaaniin, joka kertoo vuonna 1639 Japaniin saapuvista portugalilaisista jesuiittapapeista. Rodrigues (Andrew Garfield) ja Garrpe (Adam Driver) lähtevät tekemään lähetystyötä Japaniin, mutta yhtä tärkeää heille tuntuu olevan vuosia sitten kadonneen isä Ferreiran (Liam Neeson) löytäminen. Hänen huhuillaan luopuneen uskostaan inkvisiittorien intensiivisen kidutuksen tuloksena ja ottaneen myöhemmin japanilaisen vaimon.
Rodrigues ja Garppe eivät moista puhetta usko, vaan haluavat palauttaa oppi-isänsä kunnian. Asioiden oikea laita selviää paikan päällä nuorille papeille hyvin äkkiä, sillä 1600-luvulla kristinusko oli julistettu Japanissa laittomaksi ja sitä harjoittavat kokivat kaamean kohtalon. Vielä Jumalan nimeen vannovat joutuvat sairaan kidutuksen kohteeksi jäädessään kiinni. Heitä poltetaan elävältä ja ristiinnaulitaan rannalle odottamaan vuoroveden nousua. Ainoa keino välttää karmea kuolema on luopua uskostaan.
Silence alkaa hiljaisuudella, joka toistuu läpi elokuvan Jumalan vaietessa. Kaikkivaltias ei vastaa rukouksiin edes suurimmalla hädän hetkellä, vaan sallii yököttävän väkivallan, jonka kohteeksi myös papit joutuvat. Ääniraita kostuu musiikin sijaan pitkälti luonnonäänistä: puu palaa, tuuli ulisee ja aallot lyövät vasten rantaa, mutta Jumala pysyy vaiti. Ainoat epäluonnollisen kuuloiset äänet ovat peräisin ihmisistä itsestään: he huutavat kivusta, rasva ja iho palaa ritisten ja luut rutisevat poikki.
Scorsesen elokuvissa tapahtumia avataan usein esimerkiksi kertojaäänen avulla, mutta nyt hän ei anna vastauksia oikeastaan lainkaan, vaan esittää pelkkiä kysymyksiä ja jättää vastausten pohdinnan katsojalle. Yksi tärkeimpiä on se, että jos ihminen pakotetaan kieltämään jumalansa julkisesti, mutta sisimmässään hän uskoo edelleen, niin onko silloin jo kuitenkin hävinnyt taistelun pahuutta vastaan?
Pääosanesittäjät Garfield ja Driver ovat oivallisia uskonsa kanssa kamppailevina nuorina pappeina, mutta heidän roolinsa olisi ehkä voinut vaihtaa päittäin. Suuremmassa roolissa olevan Garfieldin kärsimys on uskottavan kamalaa katsottavaa, mutta Driver on häntä huomattavasti parempi näyttelijä ja olisi ehkä tehnyt hahmon vielä paremmin. Kun nyt kerran alettiin jossitella, niin mainittakoon vielä, että Daniel Day-Lewisin ja Benicio del Toron oli alun perin tarkoitus esittää elokuvan pääosia.
Silencen loputtua mieleen hiipii ajatus, että Scorsese on tajunnut olevansa jo 74-vuotias ja pohtii julkisesti elokuvansa kautta kysymyksiä, jotka tulevat varmaankin melkein kaikkien jonkinlaisessa suhteessa Jumalaan elävien ihmisten mieleen jossain vaiheessa.
Suuren yleisön elokuvaksi Silencea ei ole tarkoitettukaan, mutta ohjaajan nimi houkuttelee teatteriin taatusti myös katsojia, joita ei normaalisti voisi vähempää kiinnostaa melkein kolmen tunnin mittainen uskonnosta kertova teos. Silence jäi vaivaamaan päiväkausiksi jopa itseni kaltaista pakanaa.
PlusMiinusNolla:
+ Kamala, mutta kaunis ja kuvattu filmille ilman turhia kikkailuja
+ Scorsesen henkilökohtaisin teos
– Osa japanilaisista ylinäyttelee
0 Ei pysty katsomaan heti toistamiseen, vaikka mieli tekisi
