Arvostelu: Trainspottingin jatko-osaa kannatti odottaa yli 20 vuotta
Ensi-ilta: 17.02.2017.
Alkuperäisnimi: T2 Trainspotting
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: John Hodge
Pääosissa: Ewan McGregor, Ewen Bremner, Jonny Lee Miller ja Robert Carlyle
Pituus: 118 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Nostalgia
Arvostelija: Aki Lehti
T2 Trainspotting on jatko-osaksi erinomainen elokuva.
Trainspottingin jatko-osaa saatiin odottaa vähän yli 20 vuotta, mutta nyt koko vanha kööri on jälleen kasassa. Useista Irvine Welshin kirjaan perustuvan ensimmäisen elokuvan tekijöistä ja näyttelijöistä tuli menestyneitä ja kiireisiä staroja. Ohjaaja Danny Boyle voitti parhaan ohjaajan Oscarin Slummien miljonääri -elokuvastaan, Robert Carlyle ja Jonny Lee Miller jatkavat näyttelijöinä suosituissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa ja Ewan McGregorin tuntevat kaikki.
Se, ettei jatkon kanssa kiirehditty on vain hyvä asia, sillä nyt elokuvalla on jotain sanottavaakin, eikä se todellakaan ole vain vanhalla maineella ratsastava rahastus.
T2 Trainspottingista ei saa mitään irti, jos ei ole nähnyt ensimmäistä osaa. Parhaiten sen voi kuvitella toimivan suunnilleen elokuvan hahmojen ikäisille katsojille, jotka näkivät ekan osan noin parikymppisinä ja ovat nyt keski-iässä.
Amsterdamissa viimeiset 20 vuotta asunut McGregorin esittämä Renton on lopettanut huumeiden käytön ajat sitten, mutta nyt hän kärsii jonkin sortin keski-iän kriisistä ja palaa vihdoinkin kotiin Edinburghiin, joka on muuttunut valtavasti. Asiaa ei juurikaan avata, mutta Renton haluaa kohdata vanhat ystävänsä, hahmot menneisyydestä, joilta hän varasti yhteisellä huumediilillä ansaitut 16 000 puntaa ja karkasi maasta.
Millerin näyttelemä Sick Boy tunnetaan nykyään Simonina, joka toimii parittajana ja kiristää ihmisiltä rahaa. Hänkään ei käytä enää heroiinia, mutta tilalle on tullut kokaiini, jota meneekin nokkaan melkoisia määriä.
Begbie (Robert Carlyle) on istunut linnassa koko ajan, mutta onnistuu karkaamaan juuri sopivasti samaan aikaan kun Renton palaa kotikulmilleen. Vielä vain psykoottisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi muuttunutta mielipuolta motivoi vain kosto, vaikka hän meneekin ensimmäisenä tapaamaan vaimoaan ja jo melkein aikuiseksi kasvanutta poikaansa.
Ewen Bremnerin esittämän Spudin elämä on ollut rankkaa, sillä hän on edelleen konikoukussa ja on menettänyt addiktionsa ansiosta kaiken perhettään myöten.
Ohjaaja Boyle luottaa tuttuihin tyylikeinoihin, mutta tuo kuviin mukaan myös jotain uutta. Trainspottingin pysäytyskuvia apinoitiin aikoinaan aivan liian monessa keskinkertaisessa elokuvassa, mutta ohjaaja saa ne näyttämään tuoreilta lyhentämällä niiden kestoa entisestään. Flashbackit ensimmäiseen elokuvaan toimivat yllättävän hyvin, varsinkin Boylen sekoittessa tuoreita kuvia ja vanhaa klassikkomateriaalia keskenään. Hän näyttää välillä myös kaitafilmi- ja videokuvia sankareistamme alakouluikäisinä. Ne auttavat tekemään karikaatyyreistä oikeita ihmisiä.
John Hodge vastaa taas käsikirjoituksesta, johon on päätynyt jonkin verran hölmöyksiä, mutta suurimman osan niistä antaa helposti anteeksi. Ei Trainspottingin olekaan tarkoitus olla realistinen kuvaus entisten narkkarien ja pikkurikollisten elämästä. Käsikirjoitus perustuu Trainspotting-kirjan jatko-osaan nimeltään Porno, mutta mukana on melkoisesti materiaalia, jota siitä ei löydy. Porno toimiikin vain leffan runkona.
Kirjan tarina kerrottiin Rentonin ja Begbien näkökulmasta, mutta elokuva vaihtaa toiseen pääosaan Sick Boy Simonin. Se on hyvä muutos, sillä McGregorin ja Millerin sanailu ja toisilleen vittuilu on edelleen loistavaa.
Trainspotting oli ajoittain varsin synkkä, mutta nauratti ääneen vähän väliä. Myös T2 on hauska, mutta tunnelma on aiempaa surullisempi. Leffasta löytyy useita tasoja, sen kommentoidessa vanhenemista ja nostalgian huonoja puolia.
T2 menee melkoisille metatasoille kertoessaan mielipiteensä ensimmäisestä elokuvasta ja varsinkin itsestään. Vielä syvemmälle sukelletaan Spudin alkaessa kirjoittaa sankareidemme seikkailuja ylös, eli samoja tarinoita, joista Trainspotting-kirja koostui.
Joku ehti moittia T2:ta somessa jo useampi viikko sitten siitä, ettei Spudille ole mukamas keksitty järkevää tekemistä. Se on aivan täyttä soopaa, sillä juuri Spud on loppuratkaisun kannalta avainasemassa. Hän toimii joidenkin mielestä taatusti väärin, mutta haluaa ystävilleen edelleen vain hyvää. Spud on katalyytti, joka käynnistää positiivisen tapahtumasarjan, jonka ansiosta ihmishenkiä pelastuu.
Trainspotting 2 on hieno elokuva, kunhan ei odota sen jatkavan juhlia loputtomalla nuoruuden innolla. Ensimmäinen osa kertoi nuoruudesta ja eskapismista, toinen näyttää miesten yrityksen saada vastaavat nousut siinä onnistumatta. Se kertoo vanhenemisesta, haaveiden haihtumisesta, kuolemanpelosta ja siitä kuinka hankalaa on hyväksyä faktat.
Piru vie, kyllä siitä on 20 vuotta kun näin ensimmäisen elokuvan 19-vuotiaana, mutta silti on vaikeaa uskoa ja myöntää vanhentuneensa muutamaa vuotta enemmän.
PlusMiinusNolla:
+ Näyttelijät vetävät roolinsa vaivattoman oloisesti 20 vuoden jälkeen
+ Soundtrack
+ Nostalgia on kaunista, nostalgia on surullista, nostalgiasta tulee hyvä mieli ja nostalgia on ihan vitun turhaa touhua.
– Kelly Macdonaldin esittämä Diane nähdään vain yhdessä kohtauksessa
0 Loppu huutaa vähän liikaa toista jatko-osaa. Toivottavasti se tehdään vasta vuosien päästä
”Choose life
Choose Facebook, Twitter, Instagram and hope that someone, somewhere cares
Choose looking up old flames, wishing you’d done it all differently
And choose watching history repeat itself
Choose your future
Choose reality TV, slut shaming, revenge porn
Choose a zero hour contract, a two hour journey to work
And choose the same for your kids, only worse, and smother the pain with an unknown dose of an unknown drug made in somebody’s kitchen
And then… take a deep breath
You’re an addict, so be addicted
Just be addicted to something else
Choose the ones you love
Choose your future
Choose life”
– Mark Renton
