Uusimmat

Inherent Vice on mestariohjaaja Paul Thomas Andersonin elokuvista haastavin

24.03.2015 11:43 Aki Lehti

Inherent ViceEnsi-ilta: 27.3.2015
Alkuperäisnimi: Inherent Vice
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson, perustuu Thomas Pynchonin romaaniin
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Reese Witherspoon, Jena Malone, Sasha Pieterse, Josh Brolin, Katherine Waterston, Benicio Del Toro & Owen Wilson
Pituus: 149 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Yksityisetsivä on ihan yhtä pihalla kuin katsojakin
Arvostelija: Aki Lehti

3/5

Inherent Vice on kaksi ja puoli tuntia pitkä huumetrippi, joka ei avaudu yhdellä katsomiskerralla. Paul Thomas Andersonin tulkinta on uskollinen Thomas Pynchonin kirjalle, ja jos mahdollista, niin vielä sekopäisempi. Pohjimmiltaan se on omituinen komedia.

Nyt ollaan haastavassa paikassa. Lempiohjaajani Paul Thomas Andersonin uusi elokuva on niin hankala tapaus, että se ei aukea kunnolla edes kahden katsomiskerran jälkeen. Pitäisikö yrittää vaikuttaa intellektuellilta ja luetella kaikki Inherent Vicesta löytämäni tasot, metatasot ja viittaukset – ja olla välittämättä siitä, ettei elokuvassa ole juonta oikeastaan lainkaan?

Vai tunnustanko, etten tajunnut leffasta yhtikäs mitään, jolloin vaarana on leimautua sivistymättömäksi juntiksi?

Yritetään löytää kolmas vaihtoehto, jotain näiden kahden ääripään väliltä.

Inherent Vice

Paul Thomas Anderson tekee mitä haluaa ja vittuilee katsojalle, se tulee selväksi jo noin puolen tunnin jälkeen. Suunnilleen samalla hetkellä tajuaa, että Inherent Vice on pakko katsoa useammin kuin kerran tajutakseen siitä jotain.

Inherent Vice on noiria, komedia, rakkaustarina ja jäähyväiset vapaalle 1960-luvulle. Joaquin Phoenix puolestaan on Doc Sportello, yksityisetsivä, joka pitää huumeista, varsinkin pilvestä. Pulisongit ja pieleen mennyt afrokampaus kuuluvat lookkiin. Phoenix on hipinretale, reliikki, joka ei sovi alkavalle 1970-luvulle. Synkempi aikakausi tuo mukanaan synkemmät doupit. Heroiini ei ole bilehuume.

1960-luvun psykedelia, vapaa rakkaus, tajunnanlaajentaminen ja hippiliike alkavat olla mennyttä. Docin elämään ne kuitenkin edelleen kuuluvat. Katherine Waterstonin esittämä ex-tyttöystävä ilmestyy takaisin kuvioihin. Naisella on uusi mies – miljonääri, jolla on vaimo ja vaimolla miesystävä, ja heillä jonkin sortin suunnitelma siepata miljonääri.

Hahmoja tulee ja menee ja kohtaus seuraa toista ilman selityksiä siitä, miten ne kuuluvat yhteen, missä ollaan, kuka on kuka, mikä on totta, mikä harhaa ja onko kaikki valkokankaalla nähty vain Docin huumeharhoja. Hän on jatkuvasti ihan pihalla, kirjoittaen asioita ylös muistikirjaansa.

Katsojan tekisi mieli tehdä samoin.

Inherent Vice

Sivujuonia on ties kuinka monta. Psykedeelinen tarina vilisee toinen toistaan omituisempia hahmoja. On Josh Brolin Bigfoot-nimisenä LAPD-etsivänä. On narkkareita, surffareita, parittajia, natsikultti ja rokkareita. On koronkiskuri ja saksofonisti ja mystinen Golden Fang -järjestö, jota taitavatkin pyörittää huijaavat hammaslääkärit.

Selitykset löytyvät kyllä elokuvasta, kunhan osaa etsiä. Ensimmäisellä katsomiskerralla moinen on turhaa. Kannattaa vaan heittäytyä Inherent Vicen virran vietäväksi, nauttia loistavien näyttelijöiden työskentelystä ja seurata Paul Thomas Andersonia visuaaliselle tripille. Kaksi ja puoli tuntia upeita, usein hillittömän hauskoja kohtauksia, ei mitään tolkkua ja olematon sekasotkujuoni. Nautittavaa? No ei oikeastaan. Teknisesti upeaa? Kyllä. Ärsyttävää? Todella.

Ja tämä pitäisi siis katsoa ainakin kahdesti? Täyttä vittuilua, mutta kiehtovaa sellaista.

Inherent Vice vie kyllä mukanaan jos sille vain antaa mahdollisuuden. Itse nauroin vedet silmissä useaan otteeseen.

Brolin loistaa yhdessä Phoenixin kanssa. Vaikka etsivä elokuvassa halveksiikin Phoenixin renttua, niin kuvauksissa heillä on taatusti ollut hauskaa. Iso ja maskuliniinen herra Brolin syömässä suklaalla kuorrutettua banaania eroottisesti on hillittömän hauskaa. Kuten myös sama mies tilaamassa lisää pannukakkuja japanilaisessa ravintolassa – ”Moto panacaku!”

Näyttelijöitä on mukana vaikka kuinka paljon, kaikki loistovedossa. Muun muassa Reese Witherspoon, Jena Malone, Sasha Pieterse ja Benicio Del Toro esittelevät taitojaan. Jopa Owen Wilson onnistuu Andersonin ohjauksessa.

Inherent Vice

Inherent Vicea on verrattu The Big Lebowskiin. Älkää uskoko moisia väitteitä, vaikka molempien genre jonkin sortin surffaus-noir onkin. Lebowski naurattaa darraa parannellessa, Inherent Vicen vainoharhaisuus saa kiipeilemään seinille. Jotain sukua se on myös Robert Altmanin ohjaamalle The Long Goodbyelle. Tietysti elokuva on myös parodia yltiömonimutkaisista noir-leffoista.

Inherent Vice on ensimmäinen Thomas Pynchonin kirjan pohjalta tehty elokuva-adaptaatio. Syy on selvä, sillä kirjailijan teoksia on pidetty mahdottomina filmata. Eli Anderson, jos kuka, on oikea mies hommaan. Kaksi hänen edellistä elokuvaansa, The Master ja There Will Be Blood, ovat hienoimpia ja tärkeimpiä jenkkileffoja mitä viimeisen 20 vuoden aikana on tehty. Jotkut kutsuvat niitä vaikeiksi, mitä ne eivät todellakaan ole. Useampi katsomiskerta on niidenkin kohdalla silti suositeltavaa.

Mutta annapa Andersonille mahdollisuus tehdä gonzokirjan pohjalta komedia, niin herra lyö koko homman läskiksi fiksuimmalla mahdollisella tavalla.

Valitettavasti Inherent Vice on pienoinen pettymys, ensimmäinen ohjaajan uralla. Se ei muistuta mitään Andersonin aiemmin tekemää, mutta kulttisuosikki tästä tulee aivan taatusti. Kai elokuva on pakko katsoa vielä kolmannen kerran. Ehkä mestariteos on piilotettu todella hyvin Docin huumeharhojen ja etsivä Bigfootin pannukakkujen väliin.

PlusMiinusNolla

+ Näyttelijät aivan liekeissä
+ Upeita, hauskoja kohtauksia
– Puuduttavaa sekoilua, ärsyttävää kryptisyyttä
0 Haluaako kovinkaan fani käyttää vähintään viisi tuntia ymmärtääkseen elokuvasta jotain?

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat