Klassikkoainesta oleva Whiplash on aivan syystäkin viiden Oscarin ehdokas

Ensi-ilta: 23.1.2015
Alkuperäisnimi: Whiplash
Ohjaaja: Damien Chazelle
Käsikirjoittaja: Damien Chazelle
Pääosissa: Miles Teller, J.K. Simmons & Melissa Benoist
Pituus: 107 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Nuori rumpali uhraa kaiken muun halutessaan näyttää maailmalle ja mielipuoliselle opettajalleen olevansa paras.
Arvostelija: Aki Lehti

Kuin tyhjästä tupsahtanut Damien Chazelle nousee Whiplashilla, vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan nuorempien amerikkalaisten elokuvaohjaajien kärkikastiin. Hänen omiin kokemuksiinsa perustuvan elokuvan juonikuvaus voi luettuna vaikuttaa tylsältä, mutta leffa on kaikkea muuta.

Miles Tellerin esittämä Andrew Neyman on vasta 19-vuotias jazz-rumpali, joka on tehnyt päätöksen. Hän haluaa olla konservatorionsa ja koko maailman paras soittaja. J.K. Simmons on soitonopettaja Terence Fletcher, joka huomaa Neymanin lahjakkuuden ja huolii tämän mukaan johtamaansa koulun parhaaseen jazz-orkesteriin.

Tästä alkaa matka intohimoiseen harjoitteluun, pakkomielteiseen täydellisyyden tavoitteluun ja lopulta jonkin sortin hulluuteen.

Fletcherin opetusmetodit eivät ole ihan sieltä tavallisemmasta päästä. Tämä kaheli ei todellakaan ole kuten Robin Williams Kuolleiden runoilijoiden seurassa, vaan ennemminkin komentaja Hartmann Full Metal Jacketissa. Tavarat lentävät soittajia kohti ja Fletcherin suusta tulee jatkuvana virtana henkilökohtauksia solvauksia runsaan kiroilun kera. Hänen johtamissaan harjoituksissa muusikot tärisevät pelosta ja itkevät. Fletcher uskoo, että artisti voi pystyä huippusuoritukseen vain viemällä hänet äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Whiplash ei ole elokuva jatsista tai rumpujen soitosta. Se on elokuva ihmisistä, jotka ovat valmiita tekemään melkein mitä tahansa ollakseen parhaita tai saadakseen toisesta huippusuorituksen irti. Nerous voi olla sisäänrakennettua, mutta saadakseen sen esille täytyy toinen ajaa hulluuden partaalle.

Oz-tv-sarjasta, Junosta ja Sam RaiminHämähäkkimies-elokuvista ehkä parhaiten muistettu J.K. Simmons on ehdolla parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon saajaksi roolistaan Fletcherinä. Hänen hahmonsa ei ole elokuvassa kuitenkaan sivuosassa, vaan dominoi koko leffaa. Uhkaava ja pelottava Fletcher tuntuu olevan läsnä silloinkin kun hän ei ole valkokankaalla. Hahmo on aivan älyttömän hankala toteuttaa uskottavasti, ja yhtään huonomman näyttelijän esittämänä se lipsahtaisi taatusti karikatyyriksi.

Kaiken raivoamisen, irvistelyn, agressiivisen orkesterinjohtamisen ja tavaroiden paiskomisen ohella Simmons tekee Fletcheristä aidon ihmisen. Pienet eleet, hiljaiset hetket ja luokkahuoneen ulkopuolella lausutut muutamat ystävälliset sanat näyttävät katsojalle, että hirviön sisällä on kuitenkin ihan oikea ihminen.

Sanat ”hyvää työtä” ovat opettaja Fletcherin mukaan haitallisimmat sanat, jotka hän voisi oppilailleen sanoa. Näyttelijä Simmons on sisäistänyt hahmonsa ohjeet. En usko ohjaaja Damien Chazellelen lausuneen hänelle kertaakaan ”hyvää työtä”. Simmons ei tee hyvää työtä, hän tekee loistavaa, Oscar-palkinnon arvoista työtä.

Miles Teller rumpali Neymanina ei onneksi kalpene upean Simmonsin rinnalla. Hän jäi mieleen taitavana nuorena näyttelijänä jo The Spectacular Now -elokuvan ylimielisenä, mutta sisältä herkkänä juoppokusipäänä. Samaa ylimielisyyttä on Neymaninkin hahmossa, johtuen osaksi siitä, että Teller on luonnostaan vähän koppavan näköinen kaveri. Vaikka Neyman on kaikkea muuta kuin mukava tai hyvä ihminen, niin Teller onnistuu muokkaamaan hänestä henkilön, jonka motiiveja pystyy ymmärtämään. Neyman ei halua olla kuten isänsä, vähään tyytyvä, kirjailijana epäonnistunut ihminen.

Opettaja Fletcher rääkkää Neymania sadistisesti ja oppilas tekee kaikkensa ollakseen paras. Ulkomaailma, ystävät ja koko muu elämä unohtuvat hänen treenatessaan soittoa sormet verta vuotaen. Romanssi ja seurustelusuhde Melissa Benoistin näyttelemän Nicolen kanssa tulee unelmien tielle. Lyhyt sivujuoni ei vie liikaa aikaa itse tarinalta, vaan alleviivaa myös mahdollisen rakkauden olevan uhrattavissa.

Miles Teller on itse rumpali ja sen kyllä huomaa, vaikka ammattimuusikot varmasti löytävätkin kitisemisen aihetta hänen soitostaan – tai soiton matkimisestaan. Siihen, onko jazz ollenkaan oikeassa paikassa konservatoriossa, ei elokuva ota kantaa. Hyvä niin, sillä se olisi voinut viedä huomion turhaan sivuraiteille.

Whiplashin leikkaus on upeaa, tyylillä toteutettua ja turhasta teknisestä kikkailusta vapaata. Koko elokuva elää. liikkuu ja hengittää rumpujen tahdissa. Välillä edetään melkoiselle vauhdilla, Fletcherin vaatiessa oppilaansa soittamaan järjettömällä nopeudella. Kaikesta saa silti selvää ja hitaammat hetket nostavat jännitystä taitavasti.

Leffan viimeinen kolmannes on jännittävintä mitä on tullut vähän aikaan nähtyä, vaikka nyt puhutaan siis sällistä, joka on lavalla soittamassa rumpuja, ei hahmosta, joka olisi vaikkapa hengenvaarassa.

Molemmille päähenkilöille muusiikki on tietysti elämän ja kuoleman asia.

Whiplashin sanoma katsojalle jää loppupeleissä avoimeksi, jokainen voi tulkita sen omalla tavallaan. Jos elokuvaa ei analysoi sen syvemmin, niin se kertoo vain tarinan mitä tapahtuu armottomasti ruoskittavalle ihmiselle ja ruoskijalle itselleen. Jos elokuvasta etsii kritiikkiä näitä pakkomielteisesti käyttäytyviä hahmoja kohtaan, niin sitäkin siitä halutessaan löytää. Oli miten oli, niin leffa kannattaa katsoa pelkästään jo Simmonsin uskomattoman roolisuorituksen takia.

On aivan mahtavaa nähdä pikkubudjetilla tehdyn indie-elokuvan löytävän suuren yleisön ja saavan ansaitsemansa suosion.