X-Men: Days of Future Past on paras mutanttielokuva vuoden 2003 jälkeen

Ensi-ilta: 23.5.2014
Alkuperäisnimi: X-Men: Days of Future Past
Ohjaajat: Bryan Singer
Käsikirjoittaja: Matthew Vaughn, Jane Goldman & Simon Kinberg
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Ian McKellen, Nicholas Hoult, Hugh Jackman, Michael Fassbender, Peter Dinklage, James McAvoy & Patrick Stewart
Pituus: 132 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Marvelin mutantit taistelevat kahdessa aikakaudessa
Arvostelija: Tatu Junni

Mutanttikunta on vuonna 2023 sukupuuton partaalla. Ryhmä-X:n rippeet lähettävät Wolverinen 1970-luvulle estääkseen Bolivar Traskin luomien Vahti-robottien nousun valtaan.

X-Men: Days of Future Past on 20th Century Foxin seitsemäs mutanttielokuva 14 vuoden aikana, mutta uusia ideoita riittää näemmä yhä. Tällä kertaa katsojia houkutellaan esittämällä kaksi eri aikakautta ja mutanttiryhmää samassa elokuvassa. Lähdemateriaalina on käytetty Chris Claremontin ja John Byrnen vuoden 1981 klassikkotarinaa Menneen tulevaisuuden päivät, mutta tietenkin hyvin ylimalkaisesti.

Elokuvan on ohjannut Ryhmä-X:n vuosituhannen vaihteessa valkokankaalle tuonut ja nykyisen supersankaribuumin aloittanut Bryan Singer. Miehen paluun tunnistaa jo ennen kuin sarjakuvafilmatisoinnin nimi esitellään. Tunnusmusiikki ja alkuanimaatio ovat tyyliltään tuttuja kahdesta ensimmäisestä X-Men-elokuvasta. Cerebron ovi kolahtaa ja sitten itse asiaan!

X-Men: Days of Future Pastin alkupuolella esitellään synkkä tulevaisuus, mutta ikävästi turhan nopeasti. Koska kyseessä on äärimmäinen paha, jota vastaan seuraavat pari tuntia taistellaan, olisi panoksia voinut selventää enemmän kuin pelkällä Charles Xavierin (Patrick Stewart) monologilla ja lyhyellä montaasilla. Toki pahinkin pölvästi ymmärtää, että mutanteilla ja heidän kannattajillaan on asiat kurjasti, mutta silti olisin toivonut enemmän verta, hikeä ja kyyneleitä sekä kunnon selontekoa siitä, miten lohduttomaan tilanteeseen on päädytty.

Painajaisen, Pedon, Enkelin ja muutaman muun jo valkokangasta kolunneen tutun hahmon savuavat ruumiit ja 25 Moments -aikajanan upottaminen mukaan elokuvaan olisi vienyt vain pari minuuttia, mutta polkaissut X-Men: Days of Future Pastin käyntiin huomattavasti nykyistä tarmokkaammin. Myös Charles Xavierin nykykunnon ja Wolverinen (Hugh Jackman) metallikynsien selittäminen olisi ollut ihan kohteliasta. Kun näille sinänsä merkityksettömille yksityiskohdille kyttää selitystä, huomio herpaantuu väkisinkin elokuvan pääjuonesta.

Alku on muutenkin Matthew Vaughnin, Jane Goldmanin ja Simon Kinbergin käsikirjoittaman Days of Future Pastin ongelmallisin kohta. On toki hienoa nähdä Kolossin (Daniel Cudmore), Kitty Pryden (rooliin silmiinpistävän kehnosti istuva Ellen Page) ja Jäämiehen (Shawn Ashmore) sekä muutaman ”uuden mutantin” komea taistelu Vahti-robotteja vastaan, mutta harvinaisen pian käy selville, että 20th Century Fox on taas kerran puskenut liikaa porukkaa elokuvaansa. Hahmoista ei saa irti mitään, jos ei ole tutustunut niihin jo sarjakuvien puolella – ja sarjisfaneja puolestaan korpeaa, kun Piispan (Omar Sy) kaltaista klassikkohahmoa käsitellään vasemmalla kädellä.

Uusien tulokkaiden lisäksi myös moni vanha tuttu jää statistiksi. Edes Ian McKellenin Magnetolle tai Halle Berryn Stormille ei ole paljoa tekemistä keksitty. Pahiten on kuitenkin ylenkatsottu Anna Paquinia. Roguen näyttelijä osallistui kuvauksiin, mutta hänen osuutensa leikattiin käytännössä koko elokuvasta. Silti True Blood -tähden nimi on näkyvästi esillä lopputeksteissä.

Aikaisempien elokuvien hahmoista eniten tapetilla ovat Wolverinen lisäksi Charles Xavier ja Kitty Pryde, jolle on siunaantunut täysin tuulesta temmattu kyky siirtää ihmisten tajuntaa ajassa. Fox on aina ottanut vapauksia lähdemateriaalin suhteen ja siihen on jo jouduttu tottumaan. Silti Kittyn uusi mutanttivoima haiskahtaa lähinnä käsikirjoittajien laiskuudelta.

X-Men: Days of Future Past lähtee kunnolla käyntiin vasta kun aikamatkaava Wolverine herää 1970-luvulta. Hahmoruuhka jatkuu osittain sielläkin, mutta nuoret Charles Xavier (James McAvoy), Peto (Nicholas Hoult), Magneto (Michael Fassbender) ja Mystikko (Jennifer Lawrence) ovat X-Men: First Classin myötä jo niin tuttuja, että heitä voi ymmärtää pinnallisemmallakin käsittelyllä. Sen sijaan Havokin (Lucas Till), Toadin (Evan Jonigkeit) ja muutaman muun tusinamutantin osuuden olisi voitu huoletta leikata pois. Heidän pikainen Vietnam-episodinsa on turha lisätaakka muutenkin täyteen ahdetulle elokuvalle.

Avainroolien näyttelijät tekevät läpi linjan vakuuttavaa työtä, mutta erityismaininnan ansaitsevat taas mainiosti yhteen pelaavat McAvoy ja Fassbender. Uusista tuttavuuksista toimivimpia ovat Evan Petersin hillitön Elohopea ja Game of Thronesista tutun Peter Dinklagen maltilla tulkitsema Vahti-tehtailija Bolivar Trask. Myös Mark Camacho tekee kelpo roolisuorituksen mutanttiongelman kanssa silmätysten joutuvan Richard Nixonin roolissa.

Vaikka Wolverine on monin tavoin tarinan moottori, seikkailee hän tällä kertaa tasavertaisena hahmona muiden joukossa. Ahmamies joutuu myös tavallista kauemmas mukavuusalueeltaan toimiessaan nuoren Xavierin oppaana ja opettajana. Tämä on hyvin tervetullutta vaihtelua, sillä Hugh Jackmanin antisankari alkoi jo olla nykymuodossaan aika puhkikaluttu. Vielä Wolverineakin kiinnostavampaa on seurata, saako alkoholi- ja lääkeriippuvaiseksi romahtanut Charles Xavier itseään niskasta kiinni, mitä John F. Kennedyn murhasta syytetty Magneto juonii ja millaisiin moraalisiin ratkaisuihin Jennifer Lawrencen alati kohti Rebecca Romijnin versiota lipuva Mystikko päätyy.

Temaattisella tasolla X-Men: Days of Future Past on hylännyt homoviitteet (”Have you tried not being a mutant?”) ja tyytyy pohtimaan kohtaloa ja yhden ihmisten tekojen merkitystä (”Are we destined to destroy each other, or can we change each other and unite? Is the future truly set?”). Mitään kahluuallasta syvempää ajatusta ei tarjolla ole, mutta eipä moista jää kaipaamaankaan. Enemmän järkeä ja sydäntä tarinassa on kuin keskivertokesäleffassa yleensä, vaikka kahdessa aikavirrassa hyppiminen elokuvan rakennetta rikkookin hieman liikaa.

Loppua kohden Days of Future Past kasvaa ison luokan toimintaspektaakkeliksi, mutta ei kuitenkaan hukkaa hahmojansa kaiken metelin keskellä. Mekastuksen määräkin pysyy kohtuullisena; Transformersin ja Man of Steelin kaltaista tuhopornoa ei nähdä. Uusille katsojille elokuva lienee silti melkoinen haaste, sillä hahmojen ja taustojen pitää olla jo ennestään hallussa. Satunnaiskatsojan kannattaa siis suhtautua tämän arvostelun pisteytykseen varauksella. Voin ymmärtää myös kahden tähden arvosanat helposti. X-Men-elokuvien keskinäisessä vertailussa Days of Future Past nousee hopeasijalle. Kärjestä löytyy yhä X2, vaikka ensimmäisellä X-Menillä ja X-Men: First Classillakin oli toki myös hetkensä.

20th Century Foxin X-Men-elokuvasarja on harvinaislaatuinen ilmiö.

Yleensä sarjakuviin pohjautuvia elokuvia syytetään liian suurista irtiotoista lähdemateriaalista. X-Men- ja Wolverine -elokuvissa on kuitenkin keskenään niin suuria virheitä, ettei kokonaisuus ole enää millään muotoa eheä. Itse asiassa koko lyhytkatseisesti rakennettu franchise on ollut jo vuosia niin solmulla, että loogisin ratkaisu olisi ollut käynnistää se kokonaan uudelleen. 20th Century Fox ei kuitenkaan ole halunnut tehdä niin, mutta Days of Future Pastin aikamatkustuskuvio on tarjonnut mahdollisuuden selkeyttää asioita. Tähän tilaisuuteen on myös tartuttu.

Kaikesta huomaa, ettei Bryan Singer ole ollut tyytyväinen siihen, mitä Ryhmä-X:lle tapahtui hänen jätettyään elokuvasarjan 2000-luvun alkupuolella. Kun Days of Future Pastissa viitataan Wolverinen menneisyyteen, valkokankaalle tykitetään kuvia X2:sta, ei suinkaan X-Men Origins: Wolverinesta.

Loppuratkaisusta ei nyt sen enempää, mutta: X-Men 3:een ja X-Men Origins: Wolverineen pettyneet poistuvat salista varmasti tyytyväisinä. Tehkää se kuitenkin vasta lopputekstien jälkeen. Sinne on varattu vielä yksi yllätys, joka petaa vuoden 2016 X-Men-elokuvaa. X-Men: Days of Future Pastin jälkeen X-Men: Apocalypsea odottaa aivan uudella mielenkiinnolla.