Star Fox Zero ratsastaa nostalgialla ja kaatuu rasittavaan liikeohjaukseen (Wii U)
Tekijä: Platinum Games
Julkaisija: Nintendo
Testattu: Wii U
Saatavilla: Wii U
Pelaajia: 1-2 (sama kone)
Pelin kotisivu: http://starfoxzero.nintendo.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Kun minä olin nuori, Star Fox oli kova sana. Nintendon lentävä avaruusässä hämmästytti ja ihastutti parinkin konsolisukupolven ajan pelaajia. Sittemmin on ollut hiljaista ketun keskittyessä hämäriin sivupeleihin.
Star Foxit olivat aikanaan hyvin suosittuja ja rakastettuja pelejä. Alkuperäinen Star Fox ja sen seuraaja, Star Fox 64, olivat erinomaisia teknologiademoja Super Nintendolle ja Nintendo 64:lle. Ne hämmästyttivät ulkoasullaan ja siinä sivussa viihdyttivät simppelillä, mutta hiotulla räiskinnällään.
Niinpä ei ole suunnaton ihme, että uutta Star Foxia on toivottu ja odotettu jo ties miten pitkään. Nyt toiveisiin on vihdoin vastattu useamman vuoden odottelun jälkeen, mutta ei ehkä ihan niin laadukkaasti kuin olisi voinut toivoa.
Onkin harmi, että kun odotuksiin vihdoin vastataan, tuloksena on peli, joka jätti ainakin minut kylmäksi. Tai ei, ei kylmäksi: pikemminkin vähän väliä päässä kiehui – mutta ei hyvällä tavalla.
Lentävä kettu
Star Fox Zero tuntuu alusta saakka tutulta paketilta. Lylat-sektorin rauhaarakastavat kansat ovat taas uhattuina, kun suuri galaktinen paha hyökkää avaruuden syövereistä pommittamaan kaikkea vastaantulevaa. Kuten Star Fox –peleissä yleensäkin, hyvyyden avaruuslaivastot lähtevät vastahyökkäykseen etunenässään legendaarinen Team Star Fox.
Edessä on 12 tehtävää, jotka vievät Star Foxin tiimeineen avaruuden pimeyden ohella erilaisille planeetoille, joissa kaikissa on reippaasti ammuttavaa ja tuhottavaa. Vastaan tulee tuttuja ystäviä, vihollisia ja paikkoja niistä aiemmista peleistä ja koko pakettia värittää vahva nostalgian sävy. Tämä ei välttämättä ole huono juttu, sillä Star Fox –pelithän ovat aina ammentaneet inspiraatiota Thunderbirdsin kaltaisista männävuosien tieteissarjoista. Niinpä on ihan luontevaa ja sopivaa, että pelitkin tuntuvat tavallaan saman tarinan uudelleenkerronnalta pienillä tuunauksilla.
Myös pelattavuus on tuttua aiemmista peleistä. Pääosan ajasta mennään tiukassa putkessa pelaajan aluksen lentäessä automaattisesti eteenpäin. Pilotin tehtäväksi jää väistellä esteitä, etsiä reitin sivuun jemmattuja salaisuuksia, sekä tietenkin räiskiä kaikkea liikkuvaa.
Toisinaan peli vaihtaa niin sanottuun All Range –tilaan, jolloin alustaan saa ohjata vapaammin. All Range –tila on varattu pomotaisteluiden ohella muihin tehtävien huippuhetkiin, kuten vaikka eeppisiin kaksintaisteluihin pahisporukan lentäjä-ässien kanssa. Muut Star Fox –tiimin kaverit lentelevät mukana jeesailemassa, heittelemässä kommentteja ja usein ajautumassa ikävyyksiin, joista Star Foxin pitää heidät pelastaa. Niin – ja ”Do a Barrel Roll!” tietenkin kuullaan myös.
Pelattavuus ei siis yllätä, vaan voisi olla ihan hyvin kotonaan vuonna 1996 Nintendo 64:lle julkaistussa pelissä. Valitettavasti mukaan on vain ollut pakko tunkea liikeohjausta, koska kyseessä on Nintendon kehittämä ja julkaisema Wii U –peli.
Liikeohjaukset ovat Star Fox Zeron tapauksessa se juttu, joka tappaa koko paketin.
Ilmataistelua niskat valittaen
Star Foxin pelaaminen on niskoille melkoista jojottelua, sillä pelatessa saa tiheään siirrellä katsettaan Wii U:n ohjaimen ja television välillä. Telkkariin piirtyy se normaali Star Fox –näkymä: alus lentää ruudulla, väistellään esteitä ja laser laulaa piu piu. Mutta ei kovin tarkasti.
Todellisena neronleimauksena ruudulla näkyvät tähtäimet nimittäin eivät osoita sinne, minne alus oikeasti tähtää. Niinpä niillä ammutaankin vanhalla kunnon valojuovatekniikalla: tykit laulamaan ja ohjataan sitten tuli silmämääräisesti perille. Ja tämä toimiikin ihan hyvin pääosan ajasta, mutta kun tarvitaan tarkkuutta – esimerkiksi kun ammutaan ohjuksia tai ladattavia erikoiskuteja kohteisiin, joihin peli ei lukita – silmäpeli ei enää auta.
Silloin pitää katsoa Wii U:n ruutua, jossa näkyvät ne varsinaiset tähtäimet. Siinä missä itse alusta lennetään ihan analogitikulla, tähtäimiä liikutetaan ohjainta heiluttelemalla. Tähtäimiä ei myöskään ole lukittu aluksen lentosuuntaan, vaan niillä voi katsella ja tähtäillä selvästi muihinkin suuntiin.
Pelaaminen on hankalaa ja rasittavaa. Pitäisi väistellä välillä hirmuiseksi yltyvää vihollistulitusta, tehdä erilaisia lentomanööverejä ja muutenkin pystyä päämäärälliseen toimintaan samaan aikaan kun katsoo ohjaimen ruutua ja yrittää sillä tähdätä tarkasti tultaan vihollisten heikkoihin kohtiin. Ei ole kivaa.
Tavallaan uutena juttuna Star Foxin Ar-Wing-hävittäjä vaihtuu joissain tehtävissä myös muihin ajoneuvoihin. Star Fox 64:ssä nähtiin jo tankkiosioita, mutta nyt kalustovalikoima on laajentunut entisestään. Välillä ohjataan kaksijalkaista kävelijää, välillä tankkia ja toisinaan helikopterimaista lenturia. Yhteistä kaikille näille vaihtoehtoisille aluksille on, että niillä pelaaminen ei ole kovinkaan kivaa. Erityisesti helikopteriosiot syövät miestä, sillä ne ovat hidastempoisia ja usein sisältävät todella kömpelöä vihollisten välttelyä ja hiippailua. Kyllä, hiippailua helikopterissa.
Helikopteriosiot kärsivät myös siitä, että ne sisältävät runsaasti pakotettua Wii U –ohjaimen käyttöä. Helikopterista kun voi laskea vaijerin varassa pienen robottikaverin, joka sitten rullailee ilmastointikanaviin ja muihin pieniin rakoihin hakkeroimaan ja ninjailemaan. Liikeohjausta ja analogitikkuja yhdistelevä ohjaus on tönkköä ja robotilla kikkailu ei vain ole hauskaa.
Kaikki loppuu aikanaan
Paremmilla ohjauksilla Star Fox Zero olisi siis ihan kiva peli, mutta ei mitenkään erinomainen. Se on sangen lyhyt ja rajoittunut, vaikka tässäkin puolessa on kyllä yritetty. Mukana on esimerkiksi paljon vaihtoehtoisia reittejä, jotka aukeavat sen mukaan, miten hyvin pelaaja eri tehtävissä onnistuu.
Pelistä löytyy myös hyvin erikoinen yhteistyötila, jossa toinen pelaaja lentää Ar-Wingiä ja toinen huolehtii ammuskelusta. Nopean testin perusteella se on puhdasta kaaosta: tähtääminen on hirmuisen hankalaa ja turhauttavaa, kun kamera pyörii ja pomppii mihin sattuu toisen pelaajan lentoliikkeiden mukana.
Ei tästä paketista siis mitään lottovoittoa saa, vaikka kontrollien kanssa oppisikin elämään. Parhaimmillaan tarjolla on peli, joka tuo kyllä kovasti mieleen ne vanhat hyvät pelit, mutta ei ehkä ihan sillä tavalla, mitä toivottiin. Välillä fiilis on mukavan nostalginen, mutta toisinaan sitä joutuu väkisinkin pohtimaan ja kysymään, että eikö 20 vuotta vanhaan kaavaan oikeasti keksitty mitään fiksuja uudistuksia.
Lisää aiheesta
Tähtiketun seikkailut edustavat yhtä perinteisimmistä pelityypeistä, eteenpäin rullaavaa avaruusräiskintää. Sankari, palkkionmetsästäjä Star Fox, on nimensä mukaisesti kettu, mutta myös taitavaakin taitavampi lentäjä-ässä. Siipimiehinä häärivät Peppy-jänis, Slippy-sammakko ja Falco Lombardi, sarkastinen haukka.
Commandin tarinan alussa Star Fox –tiimi on hajonnut ja Fox McCloud toimii yksityisenä pilottina. Venom-planeetan asukit kuitenkin uhkaavat taas Lylatin rauhaa, ja McCloudin on kerättävä vanha joukkonsa tätä uhkaa vastustamaan.
