Uusimmat

Alice: Madness Returns (PC, PS3, Xbox 360)

28.06.2011 15:00 Juho Anttila

Tekijä: Spicy Horse
Julkaisija: EA
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.ea.com/alice
Arvostelija: Juho Anttila

Hulluus on vain peilikuva mielen maisemasta, jonka pahuus on korruptoinut. Jos totuus jää pimentoon, on unohduksen tuoma rauha vain myrskyn silmä. On aika sukeltaa takaisin hulluuden syövereihin.

Alice selvisi hengissä perheensä tappaneesta tulipalosta, mutta kaikki ei ole hyvin. Jo kertaalleen pelastettu ihmemaa on sortumassa uuden tuhoisan vallan alla. Jos salaisuutta ei selvitetä, tuhoaa se lopulta kaiken tieltään.

Hulluuden paluu on myös paluu vuoden 2000 huiman American McGee’s Alice -pelin tunnelmiin. Eksentrisesti nimetyn suunnittelijan näkemys Liisa Ihmemaassa -sadusta oli kuin koulukirjaesimerkki siitä, miten lähdemateriaali synkistetään asianmukaisesti. Ottakaa oppia, Tim Burton ja Johnny Depp!

Jatko-osan siemenet kylvettiin pitkäksi venyneen Alice-elokuvaprojektin muodossa. Leffaoikeuksia on palloteltu omistajalta toiselle, mutta rainaa ei silti näy tai kuulu. Electronic Arts kiinnostui kuitenkin ajatuksesta ja näytti jatko-osalle vihreää valoa.

Me kaikki olemme hulluja

Monet meistä muistavat vielä, kuinka perheensä tulipalolle menettänyt Alice taisteli tiensä läpi kieroutuneen Ihmemaan. Herttakuningattaren muodon ottaneiden sisäisten demonien kukistuminen tiesi paluuta selväjärkisten maailmaan, mutta järjen ja mielipuolisuuden raja on häilyvä. Alice asuu orpokodissa ja käy unohdusta tarjoavan psykiatrin vastaanotolla, mutta pian kohtaaminen vanhojen tuttujen kanssa syöksee tytön takaisin kaninkoloon. Korruptio on vallannut Ihmemaan.

Viiden luvun ja loppukliimaksin mittainen tarina vie Alicen läpi mitä erilaisimpien maailmojen. Samalla näkyjensä vaivaama tyttö vajoaa yhä syvemmälle alamaailman ja ihmiskuonan sekaan. Todellisuuden ja todellisuuden tajun hajoaminen näkyy välinäytöksissä, joissa vastauksia etsitään tosimaailmasta niitä löytämättä. Totuus on piilotettu sisälle, monen lukon taakse.

Varsinaiset maailmat peilaavat niin todellisuutta kuin myös lähdemateriaalia. Jokaisella maailmalla on oma, kieroutunut teemansa. Hullun hatuntekijän alue on höyryvoimalla pyörivä mekaaninen painajainen. Tuhatjalkainen asuttaa itämaista maailmaa, herttakuninkaan valtakunta puolestaan rakentuu verestä ja korteista.

Liikkui Alice sitten missä vain, kaikkialla vaanii korruptio. Musta lima tuhoaa kaiken tieltään ja synnyttää toinen toistaan groteskimpia hirviöitä. Vaarattomia eivät ole toki Ihmemaan alkuperäisetkään asukkaat, joista monet ovat päätyneet taistelemaan Alicea itseään vastaan.

Visuaalisuus oli alkuperäisen pelin vahvuus, eikä jatko-osakaan petä. Teknisesti toteutus ei ole tavallista kummoisempi, mutta taidesuunnittelun mielikuvituksellisuus kiehtoo ja äimistyttää. Ilman tajuntaa laajentavia ei tällaisia näkyjä voi keksiä, ellei ole itsekin hieman päästään vialla. Mielisairaan visuaalisuuden vastapainona korruption kuvaaminen mustana massana on melkein pettymys, kliseinen kumarrus kohti monta muuta peliä ja nykypelien ruskeaa värimaailmaa.

Tuiki tuiki lepakko

Hajoava Ihmemaa on kuin särkynyt manner avaruudessa. Sirpaleet lipuvat ja muuttuvat muodostaen tyhjyyden päällä leijuvan painajaisen. Eteenpäin ei pääse, ellei omaa siipiä, tai jotain melkein yhtä hyvää. Ihmemaassa fysiikan lait taipuvat niitä ohjaavan mielen oikkujen mukaan. Alice osaa ketjuttaa peräkkäin parhaimmillaan neljä hyppyä. Lisää pituutta ilmalennolle saa leijumalla hameen varassa.

Pelattavuus on kuin päähenkilön liike. Kevyttä ja vaivatonta. Kameran pyöritteleminen sujuu intuitiivisesti ja hypyt vievät sinne, minne pitääkin. Paitsi toki silloin, kun peli tahtoo väen väkisin näyttää jotain, jolloin kamera jumitetaan keinotekoisesti väärään paikkaan. Onneksi tällaisia osioita ei ole liikaa.

Osaa hullu tyttö toki muitakin temppuja. Pienennysjuoman hörppäämisen jälkeen Alice voi muuttaa kokoaan koska tahansa. Yleensä tätä tarvitaan vain avaimenrei-istä mahtumiseen, mutta juomalla on toinenkin funktio. Lilliputti-Alice näkee myös ympäristöön piilotetut vihjeet ja näkymättömät alustat, joiden hyödyntäminen on pakollista etenemisen lisäksi myös lukuisten salaisuuksien saavuttamiseksi.

Etsittävää riittää, sillä pelikentille on piilotettu kymmeniä kerättäviä pulloja, mielenkiintoisia taustatarinaa valottavia muistoja sekä haastehuoneita. Hassu yksityiskohta ovat piilotetut siankärsät, jotka on ammuttava pippurimyllyllä, kyllä, palaamme tähän kohta, täyteen pippuria, jolloin piilotettu salaisuus paljastuu.

Pää poikki

Silloin, kun Alice ei hypi ja leiju huimissa korkeuksissa, vietetään aikaa yleensä taistellen. Arsenaali on tyylin mukainen. Lihaveitsi on perustyökalu, keppihevonen puolestaan hitaampi mutta tehokkaampi kädenjatke. Matkan päähän voi ampua jo mainitulla pippurimyllyllä tai kranaatinheitintä muistuttavalla teepannulla. Joitain hyökkäyksiä voi torjua sateenvarjolla ja onpa käytössä myös eräänlainen jänispommi, jonka toinen tärkeä käyttötarkoitus on toimia monen pulman vaatimana lisäpainona.

Taisteleminen on yhtä sulavaa kuin hyppiminenkin. Pienen harjoittelun jälkeen turpasaunan saa tarjoiltua helposti suuremmallekin vihollislaumalle. Ainoa pieni ongelma löytyy pitkän kantaman aseista, joiden välillä vaihtaminen tuntuu liian nihkeältä.

Jokaisella alueella löytyy omat persoonalliset, teeman mukaiset vastustajansa, mutta korruption kätyreitä kierrätetään alusta loppuun saakka. Tässä piilee myös pelin suurin ongelma. Jos unohdetaan visuaalinen huikeus, käytännössä kaikki pelin kortit läiskitään pöytään jo ensimmäisen luvun aikana.

Erityisesti tasohyppelyosioiden pelillinen anti on nähty hyvin pian. Uudet viholliset piristävät taistelua aikansa, mutta pakkopullaksi sekin menee. Vaihtelua yritetään luoda minipeleillä, joita löytyy muutama erilainen, mutta tämä ei riitä muuttamaan sitä tosiseikkaa, että Alicessa on pituutta enemmän kuin sisältöä.

Pelillä, joka luottaa näin vahvasti hämmästyttämiseen ja mielikuvituksen kutittelemiseen ei olisi oikeastaan varaa ylikäyttää valttejaan näin pahasti. Kieroutuneiden alueiden huikeus kärsii, kun samanlaista maisemaa joutuu jokaisen luvun aikana tuijottamaan liian pitkään. Karsiminen olisi tehnyt tästäkin pelistä tiukemman ja sitä kautta eheämmän paketin.

Myös konsolipelien ikuisen ongelmanpesäkkeen, tallennuspaikkojen, kohdalla on tehty omituisia valintoja. Ne nimittäin eivät tunnu seuraavan minkäänlaista logiikkaa. Joskus peräkkäin ketjutetaan taistelu, pitkä tasohyppelyosio ja vaikeampi taistelu. Välillä tallennuspiste sijoitetaan väärälle puolelle uuden kentän latausta niin, että kuoleman korjatessa odotteluaika käytännössä tuplaantuu.

Onneksi tipahtaminen tyhjyyteen palauttaa Alicen vain senhetkisen tasohyppelyosion alkuun, kun taas taistelussa kuoleminen johtaa paluuseen edelliselle tallennuspaikalle. Helpommilla vaikeustasoilla tämä ei ole ongelma, mutta haastavammilla tasoille pelatessa järkevämpää tallennuspaikkojen sijoittelua kaipaa jatkuvasti. Puolenvälin jälkeen ongelma tosin katoaa itsestään, sillä teekanuuna muuttaa lähes kaikki yhteenotot käytännössä triviaaleiksi.

Pienet viat ja materiaalin ylikäyttö harmittavat, sillä Alicessa olisi ainesta vielä paljon paremmaksi peliksi. Toisaalta, eipä se alkuperäinenkään Alice ollut mikään pelitekninen suunnannäyttäjä. American McGee:n ihmemaanäkemyksen viehätys piilee kiehtovan kierossa tarinassa ja synkän mielipuolisessa visuaalisuudessa. Ne hurmasivat alkuperäisessä pelissä ja niitä kaipaaville myös jatko-osa on odotettua mannaa.

 

American McGee’s Alice HD-versiona

Vuonna 2000 ilmestynyt alkuperäinen American McGee’s Alice teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Liisa ihmemaassa -satu esitettiin sellaisessa muodossa, jossa sitä oltiin tuskin koskaan ennen nähty. Kolmannen persoonan näkökulmasta esitetty toimintaseikkailu ei ehkä tarjonnut pelillisesti kovin uusia innovaatioita, mutta tarina ja visuaalisuus olivat omaa luokkaansa.

Kauan odotetun jatko-osan kunniaksi myös alkuperäisestä pelistä on tehty nykyään muodikas HD-käännös. Alice: Madness Returns -pelin alkuperäisenä ostavat saavat tämän herkun ilmaiseksi kaupan päälle, muut joutuvat pulittamaan siitä muutaman euron verran rahaa.

Yli kymmenen vuotta vanha peli ei tietenkään ole säästynyt ajan hampaan puraisulta, eikä HD-käännöskään lisää soppaan juuri uusia temppuja. Silti kyseessä on yhä hieno ja kiehtova peli. Vaikka graafinen ilme ja pelisuunnittelullisen ratkaisut eivät ole enää nykypäivää, on mielipuolinen kenttäsuunnittelu ennallaan. Lisäksi pelin kontrollit on siirretty padille esimerkillisesti. Pelaaminen on jopa helpompaa kuin aikanaan hiirellä ja näppäimistöllä.

Kiehtova American McGee’s Alice kannattaakin katsastaa, oli peli sitten ennestään tuttu tai ei. Vanhat parrat nauttivat nostalgiapläjäyksestä. Uusille pelaajille kyseessä on taas kiehtova katsaus yhteen vuosituhannen alun mielenkiintoisimmista toimintapeleistä.

 

Toinen mielipide

McGeen Ihmemaa on synkkä paikka. Hän jakaa Tim Burtonin näkemyksen goottiromantiikasta ja hulluiksi tulleista Ihmemaan asukeista. Siinä missä alkuperäinen Herttojen Kuningatar oli ilkeä, pelin versio on vain hullu. Samaa voi sanoa niin hatuntekijästä kuin irvikissasta. Tyyli sopii tarinaan, eikä kerronta lipsahda koskaan korniuden puolelle, vaikka ajoittain vaaranpaikkoja onkin. Liisa itse on realistinen versio nuoresta naisesta, ja turhan suurien anatomisten ulokkeiden kanssa on selkeästi oltu varovaisia. Hyvä niin sillä Liisa ei ole koskaan ollut seksisymboli, eikä hän sellaiseksi sopisikaan.

Estetiikka on kuitenkin ainoa asia joka pelissä on täysin kohdallaan. Ihmemaa antaa valtavasti mahdollisuuksia pelintekijälle. Näitä hyödynnetään kuitenkin vain osittain. Liisan muistipalapelin kokoaminen on pohjimmiltaan kevyttä ongelmanratkontaa ja tasoloikkaa yhdistelevä toimintapeli, joka näyttää kyntensä aivan liian aikaisin.

Ongelma piilee pelin rytmissä. Kaikki alkaa lupaavasti keskiaikaisesta Lontoosta, jonka kylmän sävyiset värit vievät Liisan heti oikeaan tunnelmaan. Tätä kestää kuitenkin liian vähän aikaa, eikä peli ota aikaansa selittääkseen mitä Liisa on viimeisinä vuosina tehnyt. Tästä siirrytään vauhdilla Ihmemaahan, joka avautuu liian nopeasti. Ihmemaa näet esittelee kaikki temppunsa jo ensimmäisen todella pitkän luvun aikana.

Pohjimmiltaan kysymys on momentista joka pitää pelaajan aloillaan ja imun voimassa. Ensimmäinen tunti kuluu ihastellen vaikuttavia maisemia ja ovelia visuaalisia ratkaisuja. Alati muuttuvat viholliset pitävät taistelussa terävän Liisan vauhdissa, ja niin pienennys- kuin suurennusputeleita pääsee käyttämään nopeassa vaihteessa. Ennen kuin Liisa ehtii Irvikissaa sanoa, hän leijailee putkista pihisevän höyryn avulla pitkin taivaita. Ja siinäpä se sitten olikin.

Seuraavan seitsemän tunnin ajan vaihtuvat enää maisemat, vaikka ne pysyvätkin huomattavan kauniina ja oivaltavina. Konsepti on kuitenkin jatkuvasti sama. Hypi, pompi, taistele. Mikään osa-alue ei ole teknisesti huono, mutta pelillä on tapa toistaa itseään niin, että seuraavan osion saattaa arvata jo kauan ennen kuin se tapahtuu. Rytmiä rikotaan ajoittaisilla minipeleillä, jotka ovat joko raivostuttavia tai pitkästyttäviä. Onneksi osan näistä pystyy skippaamaan, eikä tästä rankaista millään tavalla. Aivan kuin kehittäjä olisi itsekin huoman nut etteivät puzzlet toimi.

Siinä olivat pelin ongelmat, mutta Alice: Madness Returns myös onnistuu joissakin asioissa. Edellistä osaa vaivasi huomattavan paljon epäjohdonmukaiset tasoloikkaosuudet. Tällä kertaa äkkikuolemat on eliminoitu hyppymekaniikalla, joka antaa Liisan jatkaa pomppimistaa ilmassa jopa kolme kertaa. Vaikka tämä tekee joistakin osioista liian helppoja, on se parempi kuin jatkuva yritys ja erehdys pomppiminen.

Pomppimista ja taistelua siivitetään useilla erilaisilla Ihmemaan tapahtumapaikoilla, jotka nivoutuvat tarinan kanssa yhteen erinomaisella tavalla. Tämä tekee Liisan seikkailuista omituisen ristiriitaisen kokemuksen. Toisaalta pelaaja useimmiten tietää mitä seuraavaksi on luvassa ja joskus pelaaminen on lähinnä puurtamista. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että Liisan seikkailun haluaa kokea loppuun asti.

Heikki Takala

 

Lisää aiheesta

Wiikon wanha: American McGee’s Alice

Juuri teattereihin saapunut Liisa ihmemaassa -elokuva omaa upeat, historialliset juuret kaukaa, kaukaa vuosikymmenten takaa. Liisahan on paljon, paljon muutakuin kuin jonkun Burton/Deppin elokuva. Se on jo vuonna 1865 julkaistu fantastinen kirja, joka on innoittanut sittemmin monia sukupolvia ja satuilijoita.

Se kaikkien aikojen hämmentävin, pelottavin ja huimin Liisa-tulkinta ei kuitenkaan ole uusin elokuva. Ehei. Sen pokaalin vie kevyesti vuonna 2000 julkaistu PC-peli American McGee’s Alice.

Lue myös

Child of Eden (PS3, Xbox 360)

Dr. Kawashima’s Body and Brain Exercises (Xbox 360)

Duke Nukem Forever (PC, PS3, Xbox 360)

Dungeon Siege 3 (PC, PS3, Xbox 360)

inFamous 2 (PS3)

SBK 2011 (PC, PS3, Xbox 360)

Swarm (PS3, Xbox 360)

White Knight Chronicles: Origins (PSP)

 

Muropaketin uusimmat