Carrier Command Gaea Mission (PC, Xbox 360)

03.11.2012 14:00 Jukka O. Kauppinen

Tekijä: Bohemia Interactive
Julkaisija: Mastertronic
Testattu: PC, Windows 7, Intel Core i5 3,4 GHz, 8 Gt muistia, GeForce GTX285
Saatavilla: PC, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, Intel Core 2 Duo 2,2 GHz / Athlon 2,5 GHz tai nopeampi, GeForce 8800 GT, 4 Gt kiintolevytilaa, 2 Gt muistia
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.carriercommand.com
Arvostelija: Jukka O. Kauppinen

Sata vuotta sitten, 19 ja 88, ihmiskunta oli juuri siirtymässä tikuista ja kepeistä kiviin ja kassaroihin jokapäiväisinä naapurintappovehkeinään. Sitten joku keksi vahingossa kotitietokoneet. Vähän aikaa kaikki oli paremmin, sillä Manic Miner oli rauhan peli. Seuraavaksi kaikki menikin pieleen. Tuli Amiga ja Carrier Command, 3D-grafiikat ja reaaliaikaista lento-strategiasotaa.

Pelimaailman salaisessa ideatehtaassa on luultavasti jossain ihan oma nurkkauksensa, jossa vanhoista peli-ideoista yritetään hioa nykypäivänäkin toimivia konsepteja. 80-luvun Amiga-hitti Carrier Commandissa olisi ollut hitosti potentiaalia myös tänään, mutta ArmA-räiskinnöistään tunnettu Bohemia Interactive ei saanut aikaan toimivaa peliä.

Kerrataanpa. Carrier Command oli 1988 teknisvisuaalinen merkkitapaus. Amiga 500 ja Atari ST olivat juuri valtaamassa alaa vanhoilta 8-bittisiltä kotikoneilta, ennen kaikkea C-64:ltä. Olihan koneilla hintaa, mutta oli niissä vääntöäkin, värejä ja upeat äänet. Tähän mullistusten aikaan Carrier Command pudotti peliruuduille reaaliaikaisesti etenevän sodan ja häikäisevän scifistisen lentosimulaation.

Jujuhan oli se, että pelaaja komensi superlentotukialusta. Alus seilasi sota-alueena olevassa saaristossa, lähettäen joukkojaan valtaamaan saaria. Saaret tuottivat resursseja, joilla saatiin lisää tykinruokaa. Samaan aikaan vihollisen lentotukialus kävi omaa sotaansa vastaavalla tavalla. Kumpi voittaa saarisodan vai päätyvätkö osapuolten alukset jossain vaiheessa vastakkain eeppistä lopputaistelua varten, siinäpä kysymys.

Peli oli avoin, samoin pelityyli. RTS kohtaa lentoräiskinnän. Kyllä tämä 1988-konsepti toimisi myös 2012, right?

Hyvä sota, paska sota

Uudessa Carrier Commandissa on oikeastaan paljonkin hyvää. Tiivistetään: taustalla pyörivä metasota on oivallinen. Ihmiskunta jatkaa keskinäistä sotimistaan vieraalla planeetalla, jonka resurssit ja vesi ovat elintärkeitä maapallon asukkaille. Erimielisyyksiä ei suinkaan ratkota kiertoradalla tai jytypommeilla, vaan erimielisyyksiä yritetään selvittää perinteisemmin keinoin. Se joka voittaa saaristosodan, voittaa planeetan, prinsessan ja mitä kaikkea.

Saaristosotaa käydään erilaisten tuotanto-, resurssi- ja puolustuskäyttöön dedikoitujen tukikohtien verkostossa. Tavara ja raaka-aineet liikkuu itsekseen, mikäli vihollinen ei vain tunge väliin ja valtaa saaria kuljetusreittien välistä. Raaka-aineiden tuotanto ja varastointi on täysin automaattista, eikä pelaajan tarvitse kuin klikata itsensä tehdasruutuun ja naksutella mitä haluaa tehtaan resursseista valmistavan. Tuotantokoneisto sykkii taustalla, ja pitkällä tähtäimellä pelaajan on lähinnä kiinnitettävä huomiota siihen, että mitä tavaraa keskusvarastosta oikein tilaisikaan.

Tavaran tilaus on muuten toteutettu mainiosti, sillä täydennykset toimitetaan varastosta tukialukselle erillisellä rahtilaivalla. Mitä syvemmällä vihollisalueella olet, sen kauemmin täydennysten tulo kestää. Rahtilaivaankin mahtuu vain rajallisesti tavaraa, joten sodankäynti tyssää pitkäksi aikaa, jos kärsit kovia tappioita.

Varsinainen sotatoiminta on myös monella tapaa hauskaa. Tukialus seilaa vihollissaarten luo. Jos varastossa on UAV-tiedustelurobotteja, voit lähettää sellaisen nuuskimaan saaren puolustusta ja etsimään tehtaita, tutkalaitteita ja päämajaa. Sitten lähetetään ilmaan Manta-rynnäkkökoneet ja amfibiovaunut. Pelaaja voi kustomoida monipuolisesti molempien aseistusta ja varustusta, mikä on iso osa pelaamisen lumoa. Lasereita, konetykkejä, raketteja, ohjuksia, erilaisia panssareita, suojalaitteita ja niin edelleen – tarjolla on vaikka mitä. Samasta perusrungosta voikin rakentaa niin raskaan ja hitaan panssarin kuin nopean tiedusteluvaununkin.

Vaan sittenpä tökkii ja pahasti. Sotahommat hoituivat periaatteessa joko toimintatilassa, jossa pelaaja loikkaa Mantan tai amfibiovaunun ohjaimiin ajellen ja räiskien itse, tai sitten komentaen joukkojaan 2D-karttatilassa.

Toiminnallisempi pelaaminen on hetkittäin kohtuullisen sujuvaa ja viihdyttävääkin, joskin peli on visuaaleiltaan jotenkin masentavan synkkä ja kulmikas. Koko homma vain tyssää järkyttävän huonoon tekoälyyn, johon luottaminen on varma tapa hävitä koko sota ensimmäisessä taistelussa. Kivet ja männynkävyt ovat pahimpia vihollisia, sillä amfibiovaunut kyllä varmasti löytävät jokaisen mylkyrän, johon ne voivat jumiutua. Mantatkin lentävät erittäin mieluusti tuhoonsa vihollisen it:n sulkutuleen.

Jossain on pahemman kerran totaalisen mätää, kun amfibiovaunujen reitinhaku mättää pahemmin kuin viiden promillen fiiliksissä aamuviideltä kotiin suuntaavan askel. Jos vaunut joskus löytävät perille sen kummemmin jumittelematta, niin se on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Iso osa maavaunujen komentelusta meneekin vain siihen, että pelaaja tuijottaa karttaa katsoen osaavatko vaunut ajaa suoraa tietä eteenpäin vai päättävätkö ne ruuhkautumista, ihan noin vain.

Lentokalustoa puolestaan ei uskalla päästää taivaalle ilman kaitsijaa. Vihollisen löytäessään ne kyllä ampuvat takaisin ihan kiitettävän sujuvasti, mutta eivät kuitenkaan osaa katsoa kunnolla oman henkensä perään – ja kohta on taas huoltolaiva tilattava tuomaan isoa kamaa.

Omien älyttömyys on silti vain puoli vitutusta, sillä eivätpä vihollisetkaan sen järjellisempiä ole. Vihollissaarten puolustus on täysin staattista ja skriptattua, eikä puolustus herää ennen kuin pelaajan sotakoneet ylittävät tietyn rajan. Ne eivät myöskään ole millään tapaa oma-aloitteisia, joten kaikkinaiset yllättävät puolustusmanööverit ovat täysin tuntemattomia.

Väkinäiseksi mikromanageroinniksi ja omien kaitsemiseksi degeneroituva sotiminen onnistuukin hävittämään pelistä kaiken vetovoiman surullisen nopeasti, vaikka ideaa ja potentiaalia olisi riittänyt runsain mitoin. Oman horisontin ulkopuolella käytävä suurempi sotakaan ei oikein lämmitä, sillä siellä jossain se vihollisen tukialus seilaa ja hiljakseen yrittää valloitella pelaajan saaria, samalla kun pelaaja valtaa nopeampaan tahtiin sen saaria. Ellei sitten tee lottovoittajan peliliikettä ja aja omaa tukialustaan vihollisen aluksen kylkeen ja upota sitä keulatykillä.

Carrier Commandin fps-osion rinnalla jopa Sniper: Ghost Warrior tuntuu laatupeliltä.

Pelissä on muuten yksi juttu, mistä en ole maininnut vielä ollenkaan. Näet tarinakampanja. Joka alkaa fps-pelinä yksittäisen soturin näkökulmasta ja laajenee sitten hiljakseen monipuolisemmaksi. ”Aloita sotasi jalkaväen alokkaana ja ylene koko tukialuksen komentajaksi”, hype kehottaa. Ei kiitos, sillä fps:nä alkava toimina on hirveää skeidaa. Fps oli parhaimmillaan mitäänsanomattoman keskinkertaista, yleensä vain raivostuttavaa, bugista ja täysin amatöörimäistä. Tiukan skriptatussa tehtäväkampanjassa myös hukataan totaalisesti koko Carrier Commandin perusidea: avoin, vapaasti muovautuva hiekkalaatikkosota.

Onhan Carrier Commandissa muutama kiva idea. Metasota ja resurssi/rakentaminen ovat ok. Taktisena rts:nä peli olisi varsin viihdyttävää, jos tekoäly ei olisi näin hanurista. Vaan eipä tätä kehtaa sanoa nyt kuin surulliseksi harhalaukaukseksi, joka ei tee kunniaa alkuperäispelin muistolle.