Lucius II (PC)
Tekijä: Shiver Games
Julkaisija: Shiver Games
Testattu: PC Windows 7 64-bit, i-7 4770k, Geforce GTX 770, 16 Gt muistia
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, tuplaydinsuoritin, 4 Gt muistia, 5 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta noin 20 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://www.lucius2.com
Arvostelija: Pekka Leinonen
Murhaamisen tietokonepeleissä pitäisi olla hauskaa. Sen pitäisi olla keino päästää pitkän päivän jälkeen höyryjä tai purkaa ketutusta terveellisellä tavalla. Lucius kakkosen pelaaminen taas saa melkein lähtemään torille heittelemään myrkytettyjä donitseja.
Muutama vuosi taakse julkaistussa kotimaisessa Luciuksessa oli varsin pätevä idea. Pelaaja kontrolloi Paholaisen poikaa ja tehtävä oli seikkailullisesti murhata perhe, sukulaiset ja kaverit. Valitettavasti toteutus oli varsin puolivillainen, eikä ainakaan allekirjoittanut jaksanut pelata paria kenttää pitemmälle. Kakkososassa on lyöty panoksia kovemmalle ja nyt nirhata voi mielinmäärin lähes hiekkalaatikkomaisissa kentissä. Toteutus vain on jäänyt taas puolitiehen.
Jumalauta, suatana!
Peli alkaa siitä mihin ykkönen jäi. Kaikki ovat kuolleet, kartano on tulessa ja protagonisti hengissä. Hänet viedään hullujenhuoneelle, voimat ovat kadonneet, rauha maassa, yhtäkkiä jotain tapahtuu, murhaaminen alkaa, nyt pitäisi tehdä maailmanloppu, jossain on Saatanan toinen poika ja kilpailijasta pitäisi päästä eroon ja perkele kun ei kiinnosta.
Juoni on jotenkin niin turha ja pelkkä veruke murhasimulaattorille. Valitettavasti tappaminen on tehty tylsäksi ja näkökulmasta riippuen joko liian helpoksi tai turhauttavaksi. Jos haluaa puhaltaa pelin mahdollisimman nopeasti läpi, sen kuin myrkyttää donitsit ja heittelee niitä kohti kohdehenkilöitä tai iskee happopullon kasvoille. Jos sitten taas haluaa hienoja ja tyylikkäitä tappoja ympäristöä hyödyntäen, niiden toteuttaminen on bugista tai glitchattua. Tekoälykin on niin vajavaista ja animaatio skitsahtavaa, etteivät ne auta yhtään asiaa.
Peruskenttä menee näin: tapa henkilöt, joilla on avaimet, ota avaimet, tapa jokin keskeinen henkilö, väännä vivusta, mene pisteeseen b. Joskus tosin ne tärkeimmät esineet teleporttautuvat uhrin kuollessa johonkin mahdottomaan paikkaan, minkä jälkeen ei auta kuin ladata tallennettu tilanne. Tallennuskin saattaa jatkua ihan mistä sattuu, eikä suinkaan sieltä missä tallennuksen teit.
Joka ainoata kenttää riivaa jokin kirous, eli niiden läpipeluu on välillä ihan onnenkantamoisesta kiinni. Toisin sanoen: peli kaipaisi paljon lisää viilailua ja kunnollista testausta.
Mukana on myös hieman roolipelielementtejä. Tappamalla populaa saa kokemusta ja taitopisteitä, joita ripotellaan kolmeen mahdolliseen kykypuuhun: mielenhallintaan, telekinesiaan ja tulivoimaan. Käytännössä kannattaa nostaa vain mielenhallintaa tai tulta, niillä pärjää tarpeeksi pitkälle. Peli on kuitenkin edelleen niin perhanan tylsä, että onneksi se on lyhyt. Kelloon tuli lopputekstibussissa istuessa viisi tuntia, enkä kokemuksen päätyttyä jaksaisi enää miettiäkään koko tekelettä.
Onpa harmi. Pelissä on ideaa ja yritystä, mutta kuten edellisessä osassa, tätä potentiaalia ei hyödynnetä tarpeeksi. Tekijöille on kuitenkin annettava tunnustusta siitä, että he kuuntelevat pelaajia. Pelaamisen aloittamisen ja arvostelun valmistumisen välisenä aikana peliin on julkaistu useampikin päivitys, joten Piru tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Loppu antoi ymmärtää, että tulossa olisi mahdollisesti vielä kolmasosa. Toivottavasti siihen paneudutaan antaumuksella. Tällä kertaa peli on mitä on, ja jos haluan rentoutua jonkin hyvän murhasimulaattorin parissa, lyön tulille modatun Postal kakkosen.
Toinen mielipide
Lucius II on kuin oppikirjaesimerkki hyvästä ideasta, jonka huono toteutus pilaa. Idea: paholaisen lapsi maan päällä aiheuttamassa tuhoa, kauhistusta ja verisiä kuolemia. Saman idean varaan on rakennettu lukemattomia kirjoja, TV-sarjoja ja elokuvia, kuten vaikka hupaisat Omen-elokuvat.
Paperilla myös Luciuksessa on paljon kunnossa. Mielikuvituksellisia tapoja tehdä murhia, paljon uhreja ja ties mitä muuta. Mutta kun hyvän idean ohella on ryssitty aivan perusasiatkin, ei pelistä tule muuta kuin pannukakku. Pureudutaanpa yksityiskohtiin.
”Saatanallinen Hitman Omen-hengessä” on mahtava idea, mutta totuus on sitä, että noin 95% murhista tehdään joko heittämällä ihmisten eteen myrkytettyä ruokaa tai kävelyttämällä nämä paljaisiin sähköjohtoihin, tulipaloon tai vaikka tuulettimen lapoihin. Vitsi naurattaa kerran, sen jälkeen se on tylsää toistoa. Missä ovat ihmeelliset ja tarkkaan viritellyt tapahtumaketjut, joiden seurauksena mummo päätyy pää edellä tehosekoittimeen ja Lucius vaikuttaa puhtoiselta pulmuselta? Missä ovat Hitman-peleistä tutut, kenttäkohtaiset erikoistapot? No, on niitä nyt pari, mutta ei läheskään tarpeeksi!
Niinpä pelaaminen on tylsää puurtamista. Tapetaan kaikki, kerätään avaimet, avataan ovet ja mennään seuraavaan kenttään. Siinä sivussa sitten ihmetellään sitä, miten pelissä voi aivan kaikki olla näin rikki. Animaatiot bugaavat usein koomisin seurauksin. Kun Lucius jää kiinni, sieppaaja lähtee kuskaamaan tätä käsikynkässä kohti viranomaisia, mutta animaatio ei oikein toimi, joten räsynukkemainen Lucius kieppuu ja pätkii vaakatasossa kyynärpäästään roikkuen. Ihmiset kävelevät kuin laivat kallistellen 30 asteen kulmissa eri puolille kääntyessään. Villisti tanssivien hullujen raajat klippaavat sairaalakaapujen läpi niin että polvet – ja pakarat vilkkuvat.
Tämän kestäisi, mutta yhtäläinen tökeröys ulottuu kaikkeen muuhunkin. Vihollisten tekoäly on koomisen huono, suorastaan paska. Paras tapa jallittaa vihollista on kävellä suoraan kohti ja ohi. Havaitsemismittari täyttyy niin hitaasti, että Lucius ehtii yleensä kävelemään jo poloisen ohi ja tämän jälkeen uhri kääntyilee niin hitaasti, että välttely on helppoa.
Pelissä on myös yllin kyllin bugeja. Omissa testisessioissamme se kaatui toista tusinaa kertaa. Useita kertoja tehtävien skriptaus kusi niin, että jollain hahmolla ei ollutkaan esinettä, joka tällä piti olla. On se kiva aloittaa tehtävä tunnin jälkeen uudelleen kun huomaa, että viimeistä ovea ei saakaan mitenkään auki. Tekstit vilisevät kirjoitusvirheitä, huonoa englantia ja yleisestikin niin kliseistä ja väsynyttä kirjoitusta, että oksat pois.
Ja sananen vielä pelin yleisestä tyylittömyydestä. Tehdään kauhupeliä Omenin hengessä? Siistiä. Lisää tätä. Mutta ensi kerralla voisi jättää pois ne Pewdiepie-viittaukset (yhden esineen kuvauksessa sanotaan, että tämä esine on nimetty Pewdiepien sille antaman lempinimen mukaan), Dolan-meemit, riemukkaat homopornoläpät, Michael Jacksonin pedofiliaepäilyihin viittaavat achievementit ja lukemattomat muut tyylittömyydet, jotka olisivat enemmän kotonaan jossain huonossa Leisure Suit Larry –sarjan tuoreemmassa osassa.
Lucius II huvitti muutamaan kertaan, mutta tahattomasti. Se on kuin alelaarista löydetty paskaleffa, jolle voi kaveriporukassa pienessä maistissa naureskella. Mutta naureskelusta ei kyllä kannata maksaa paria euroa enempää.
Miikka Lehtonen
Jos Luciusta pitäisi luonnehtia jonkin muun olemassa olevan viihteen keinoin, ei Omenin yhdistäminen Hitmaniin ole kovin kaukana totuudesta. Luciuksen on tutkittava laajaa kartanoa, kerättävä sopivia esineitä ja tutkittava kulloinkin uhrina olevan henkilön rutiineja jotta nämä saadaan houkuteltua sopivaan paikkaan päättämään päivänsä jollain kekseliäällä tavalla. Apunaan Luciuksella on erilaisia saatanallisia taikavoimia, kuten mielenhallintaa ja telekinesiaa.
Lisää aiheesta
Fester Mudd: Curse of the Gold Episode 1 (Android, iOS, Linux, Mac, PC)
The Detail Episode 1 – Where the Dead Lie (Linux, Mac, PC)
