Sacred Citadel (PC, PS3, Xbox 360)

06.06.2013 16:00 Tero Lehtiniemi

Tekijä: SouthEnd Interactive
Julkaisija: Deep Silver
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows XP/Vista/7/8, Pentium 4 3.0 GHz / Athlon XP 3000+, 1 Gt muistia, 256 Mt näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-3 (samalla koneella ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.sacred-world.com
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Joskus lähes kuolleeksikin julistettu sivuttain vierivien beat’em’uppien lajityyppi on nykyisen konsolisukupolven aikana saanut paljon kaivattua nostetta erityisesti latauspalveluiden kautta. Malliesimerkki Castle Crashers on myynyt eri alustoilla miljoonia kappaleita, ja vielä huhtikuussa se oli Xbox Liven neljänneksi eniten pelattu XBLA-peli.

Samoille apajille tunkee säännöllisin väliajoin uusia yrittäjiä, ja tällä kertaa vuorossa on löyhästi Sacred-toimintaroolipelisarjaan perustuva Sacred Citadel. Golden Axet ja Castle Crashersit on selkeästi pelattu, mutta läpilyöntiin vaaditaan aika paljon enemmän.

Sacred Citadelin suhteellisen yhdentekevä tarina asettaa maksimissaan kolmihenkisen seikkailijaporukan fantasiamaailmaa uhkaavaa muinaista pahaa vastaan. Tarjolla on neljä eri hahmoluokkaa: soturi, rosvo, taikuri ja shamaani. Paperilla suurilta kuulostavat erot tasoittuvat varsinaisessa pelissä olemattomiksi: jokainen neljästä hahmoluokasta on varsin pätevä sekä lyhyellä että pitkällä kantamalla. Tämä on hyvä asia, koska ahdas peliruutu antaa pitkän matkan taistelulle mahdollisuuksia valitettavan harvoin.

Neljään lukuun jaettu tarina etenee varsin lineaarista polkua pitkin: teemoiltaan vaihtelevat, perinteiset fantasia-ympäristöt etenevät vasemmalta oikealle, ja kenttien lopussa odottaa yleensä vahva pomohirviö. Välissä piipahdetaan kaupungeissa ostamassa uusia varusteita.

Yksinäisen suden hukka

Sacred Citadel on selkeästi suunniteltu moninpeliksi: alkupuoliskolla yksinäistä soturia piinaavat paitsi vahvat pomohirviöt, myös pelin suhteellisen armoton kuolemamekaniikka. Kallisarvoiset parannusesineet eivät esimerkiksi kuoleman jälkeen palaudu käyttäjälleen, vaan uusintayritys on tehtävä entistä huonommin varusteltuna.

Pelin edetessä varustelun taso kasvaa ja tämä ongelma jossain määrin väistyy. Tällöin ongelmaksi muodostuu se, että peli tykkää käytännössä täyttää ruudun vihollisilla, ja yksinäiselle soturille määrältään kasvava ja ominaisuuksiltaan tehostuva vihollislauma osoittautuu usein liian hankalasti hallittavaksi.

Yksi tai kaksi apupelaajaa tekee kokonaisuudesta huomattavasti helpommin nautittavan ja hallittavan, mutta ainakin verkkopeliseuraa tuntui olevan melko nihkeästi tarjolla. Saman laitteen ääreen koolle saatavat pelaajat ovatkin paras tae siitä, ettei tämä letkeä moninpelimätke muutu kaottiseksi ja jopa turhauttavaksi yksinpeliksi.

Yksinkertainen, joskin sympaattinen taide ja jollain perverssillä tavalla koukuttava musiikki tekevät Sacred Citadelista audiovisuaalisesti miellyttävän kokemuksen. Kontrollit tuntuvat toisinaan valitettavan kömpelöiltä, ja erityisesti suurten vihollislaumojen kanssa painittaessa hienojen kombojen ja väistöliikkeiden suorittaminen on välillä suorastaan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Sulavat kontrollit ovat lajityypin pelille elinehto, ja valitettavasti Sacred Citadel jättää tällä osastolla hieman toivomisen varaa.

Sacred Citadel on moninpelattavaksi perusmätkinnäksi niin sanottu perusvarma paketti, mutta 1200 pisteen arvoisena aivan liian ylihinnoiteltu. Yksinkertainen tosiasia on se, että esimerkiksi Guardian Heroes ja Castle Crashers hoitavat saman idean yksinkertaisesti paljon paremmin. Omalta osaltani Sacred Citadelin tärkein anti olikin se, että se muistutti minua siitä kuinka hieno peli Castle Crashers itse asiassa onkaan.