Splatterhouse (PS3, Xbox 360)

12.12.2010 13:55 Henri Heikkinen

Tekijä: Namco Bandai
Julkaisija: Namco Bandai
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.splatterhousegame.com
Arvostelija: Henri Heikkinen

Verta, pornoa ja väkivaltaa, siinä täydellisen pelin ainekset. Namco Bandai on viisaasti lähtenyt tavoittelemaan oleellista ja Splatterhouse läväyttääkin ruudulle ennennäkemättömän määrän pikseliverta. Porno jää vähiin, mutta riittääkö ylenpalttinen verellä ja väkivallalla mässäily klassikkopelin luontiin?

Splatterhouse perustuu vuonna 1988 ilmestyneeseen, jonkinlaista kulttistatusta nauttivaan samannimiseen arcademäiskintään. Isot pojat ovat internetissä kertoneet, että kyseessä olisi sisällöltään verrattain suora remake. Minulla ei ollut aikaa tutkia tarkkaan alkuperäisteosta, mutta ainakin pikaisen kokeilun perusteella molemmat on siitetty samasta siemenestä. Mukavana bonuksena myös kasari-Splatterhouse löytyy pelilevyltä.

Bestial Devastation

Parikymmentä vuotta sitten mielikuvituksellinen tarina käynnistyy, kun kartanon lattialla vertavuotavana makaava nyhverö Rick Taylor laittaa päähänsä riivatun Terror Maskin, joka muuttaa hänet – yllätys, yllätys – lihaksia pullistelevaksi sikaniskaksi. Riivattu naamari lupaa auttaa Rickiä, missäpä muussakaan, siepatun tyttöystävän palauttamisessa.

Juoni sikseen, ei sen ole tarkoituskaan tarjota muuta kuin kehykset mielettömän väkivallan potretille. Rick laittaa erilaisiä nekrobiologi Dr. Westin luomia enemmän tai vähemmän Lovecraft-henkisiä mörriäisiä halki, poikki ja pinoon. Vihollisia ei tarvitse hakata paljain käsin vaan kartanosta löytyy erilaista kättäpitempää, ja tiukan paikan tullen myös oma irti revitty käsi käy lyömäaseesta.

Samoin kuin kaikissa muissakin vastaavissa peleissä yksinkertaisia lyöntejä voi ketjuttaa tehokkaammiksi, eikä avattavia hahmopäivityksiäkään ole unohdettu. Yksi innovaatio peliin sentään mahtuu. Heikennetyt viholliset voi lopettaa mukavan verisillä splatter kill -nimisillä lopetusliikkeillä, jotka vastaavat hengeltään hieman Mortal Kombatin fatalityjä. Paljon brutaalimpana tosin. Keuhkojen repiminen ulos vihollisen pään kautta piristää aina.

Välillä normaalisti kolmannesta persoonasta kuvattu mäiskintä päättää muuttua kehnoksi ja turhauttavaksi 2D-tasohyppelyksi, mikä oli minusta lähinnä ärsyttävää. Pakkopullalta tuntuvat hyppelyt lienevät jonkinlaista tribuuttia alkuperäisteokselle. Yksinpelikampanjan ohella pelistä löytyy myös areenamoodi, jossa pelaaja pääsee toteuttamaan itseään vihollislaumoja vastaan.

Splatterhousesta on aidossa kasarihengessä tehty myös kohtuullisen vittumainen pelattaa. Useimmat viholliset eivät ole mitään nyrkillä tapettavia. Pelkällä lyöntinapinmättämisellä löytää itsensä aika pian latausruudusta. Pelissä kuolee helposti ja usein, mikä ehkä vetoaa johonkin kohderyhmään, mutta itse koin sen kovin turhauttavaksi. V-käyrää nostaa vielä entisestään se, että pelin ladatessa edellistä tallennusta ehtisi polttamaan savukkeen.

Morbid Visions

Namco Bandai sai Splatterhousen kehitysvaiheessa hieman kyseenalaista mainetta potkittuaan peliä alun perin tuottaneen BottleRocket Entertainmentin pihalle. BottleRocketin tilalle laitettiin miehet, jonka seurauksena pienempi puulaaki keikahti nurin. Erinomaisen reilulta kuuostanut veto on pelialalla arkipäivää. Mikäli julkaisija tilaa projektin eikä se etene suunnitellusti aikataulussa, tai laatu ei ole lupausten mukainen, menevät rahahanat nopeasti kiinni.

Kehitysprosessin aikainen sählääminen ei paista erityisesti läpi lopullisesta teoksesta. Grafiikka on aivan asiallista lukuun ottamatta tietysti – mitäpä muutakaan kuin – splatter kill –lopetusiikkeitä, jotka ovat turhan suttuisia. Yleisesti ottaen veri on kuitenkin hyvää ja sitä on vähintäänkin riittävästi. Väkivallankaan määrä ei jää alle euronormien. Vähän erotiikkaakin pelistä löytyy Rickin tyttöystävän kuvien muodossa.

Audiopuoli on sinänsä mitäänsanomaton, ettei taustalta kuulunut hevi eikä äänimaailma muutenkaan jättänyt mitään mieleen, niin hyvässä kuin pahassakaan. Musiikki soljui taustalla ja mättäessä kuului ”mäts” kuten pitääkin. Ääninäyttelykin oli juuri sen verran asiallista, että siitä voisi sanoa mitään erityisiä haukkuja tai kehuja. Laskisin tämän kokonaisuudessaan hyväksi asiaksi.

Mikäli pelin viholliset olisivat ihmisiä, olisi käsissä kukkahattutätien uusi suosikki, mutta epämääräisten hirviöiden kärsiessä väkivallasta eivät useimmat tädit lotkauta korvaansa Splatterhouselle. Missä viipyy People for the Ethical Treatment of Monsters? Väkivalta ei siis visuaalisuudestaan huolimatta tunnu mitenkään etovalta vaan lähinnä parodialta, mikä lienee ollut tekijöiden tarkoituskin.

Käsittämättömän pitkiä lataustaukoja lukuun ottamatta Splatterhouse toimii teknisesti ihan kelvollisesti, eikä minulle tullut vastaan yhtään julmaa pelintappobugia. Pieni kiire kehityksessä kuitenkin näkyy, ja peliin on jäänyt muutamia hiomattomia kohtia.

Beneath the Remains

Splatterhouse jätti hieman ristiriitaiset tunteet, sillä välillä se onnistui olemaan varsin hauskaa aivot narikkaan –mättöä, mutta jatkuva odottelu latausruudun ääressä ja muutama erityisen rasittava kohta onnistuivat aina latistamaan peli-iloa. Ilman tasohyppelyosuuksia, vähemmillä kuolemilla, nopeammilla latausajoilla ja suuremmalla määrällä seksiä olisi käsissä varsin kelpo peli.