Uusimmat

Arvostelu: Neljän Oscarin ehdokas Room on viiden tähden mestariteos

22.02.2016 13:49 Aki Lehti

room_posterEnsi-ilta: 26.2.2016
Alkuperäisnimi: Room
Ohjaus: Lenny Abrahamson
Käsikirjoitus: Emma Donoghue
Pääosissa: Brie Larson, Jacob Tremblay, Sean Bridgers, Joan Allen ja William H. Macy
Pituus: 118 min
Ikäraja: K16
Idea: 5-vuotias poika on viettänyt koko elämänsä vankeudessa äitinsä kanssa pienessä huoneessa.
Arvostelija: Aki Lehti

4/5

Room on elokuva, joka toimii sitä paremmin mitä vähemmän siitä tietää ennakkoon. Äidin ja lapsen suhdetta erikoisessa ja järkyttävässä tilanteessa kuvaava leffa on taatusti yksi vuoden 2016 parhaista, mestariteos joka osa-alueella.

Tämän vuoden parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kisaa mukavan monta oikeasti hyvää teosta. Vakoojien silta, Brooklyn, Mad Max: Fury Road, The Martian, The Revenant ja Spotlight ovat kaikki hyviä elokuvia. Joukkoon mahtuu ainoastaan yksi onneton viritelmä, viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut täysin yliarvostettu The Big Short. Keskenään hyvin erilaisten elokuvien laittaminen paremmuusjärjestykseen on melko mahdoton tehtävä, mutta jos saisin päättää, niin antaisin Oscar-pystin hetkeäkään miettimättä Lenny Abrahamsonin ohjaamalle Roomille.

Room on yksi niistä teoksista, joka ahdistavuudestaan huolimatta saa rakastamaan maailmaa ja elämää vähän enemmän. Se menee syvälle sieluun, järkyttää, itkettää, pelottaa, hymyilyttää ja jää vaivaamaan viikkokausiksi.

Upeasti äidin ja pojan suhdetta erikoisessa tilanteessa kuvaavan elokuvan voima on siinä, että se saa katsojan tuntemaan sekä vihaa, että rakkautta.

Room kertoo seitsemän vuotta kidnappaajan 9 neliömetrin kokoisessa huonessa vankina pitämästä äidistä ja tämän 5-vuotiaasta Jack-pojasta. Jack ei tiedä ulkomaailmasta mitään, huone on hänen koko maailmansa. Äiti on tehnyt päätöksen kasvattaa lapsensa näin, koska ei usko pääsevänsä koskaan pakenemaan. Vain huone on totta, vanhasta tv:stä näkyvät ritisevät ja rätisevät kuvat ovat mielikuvituksen tuotetta ja kattoikkunasta näkyy taivas, josta Jack äidin mukaan saapui hänen luokseen.

Viisivuotiaan mielikuvituksella huoneesta löytyykin vaikka mitä, se on täynnä seikkailuja, outoja ja kysymyksiä herättäviä asioita.

Äidille huone ei tietysti ole muuta kuin kidutuskammio, painajaismainen vankila, mutta rakkaudesta poikaansa hän yrittää tarjota tälle parhaan mahdollisen elämän kamalassa paikassa. Jack on fiksu pieni poika, joka kyselee paljon. Niin paljon, että kun heille tulee mahdollisuus paeta, päättää äiti kertoa Jackille valehdelleensa tälle koko ajan. Tv ei ole mielikuvitusta, ulkona on oikea maailma ja elämä, Jackin täytyy olla rohkea, jotta he pääsevät ulos. Kuten arvata saattaa, ei poika halua uskoa äitinsä suusta tulevia hullun kuuloisia asioita.

Koska trailerikin sen paljastaa, niin kerrotaan myös tässä, että äiti ja poika pääsevät pakoon. Leffa on tässä vaiheessa vasta puolivälissä, ja ulkomaailmassa odottavat uudet ongelmat. Kuinka lapsi sopeutuu muutokseen, joka vastaa suunnilleen sitä, että avaruusoliot veisivät sinut vieraalle planeetalle. Miten äiti pystyy jatkamaan elämäänsä seitsemän vuoden helvetin jälkeen, kun ulkomaailma ei olekaan joka osa-alueella taivas, jota hän odottti.

Äitiä näyttelevä Brie Larson on loistanut aiemminkin, esimerkiksi Short Term 12 -leffassa. Parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuus on ansaittu, ja tämän roolin jälkeen Larson on vimeistään stara. Hänen heittäytymisensä äidin rooliin, joka asettaa poikansa itsensä edelle joka asiassa, on uskomattoman upea suoritus. Tunnevuoristorata vie katsojan väkisin mukanaan, jotain niin rehellistä ja aitoa Larsonin suorituksessa on.

Jacob Tremblay on löytö. Edellisen lapsinäyttelijä, joka teki näin suuren vaikutuksen oli Quvenzhané Wallis Beasts of the Southern Wild -elokuvassa. Jackin rooliin ei riitä se, että lapsi on vain oma itsensä valkokankaalla, karismaattinen tai jollain muulla tavalla kiehtova. Tässä osassa joutuu oikeasti näyttelemään. Sen Tremblay hallitsee, sillä hän pystyy kantamaan vaikeitakin kohtauksia yksin, ilman vastanäyttelijää. Uskomaton suoritus kuvausten aikaan kahdeksan vuotta vanhalta pojalta.

Vaikka molemmat pääosanesittäjistä ovat loistavia, niin yhdessä he ovat mestarillisia. Elokuva ei toimisi ilman uskottavaa suhdetta, kahden ihmisen käsinkosketeltavaa pyyteetöntä rakkautta toisiaan kohtaan.

Roomin alkupuoli on melkeinpä liian ahdistava. Äidin suojelunhalu lastaan kohtaan tulee taatusti selväksi. Jack laitetaan joka kerta komeroon kidnappaajan, Vanhan Nickin tullessa huoneeseen. Lapsi tietää, että mies tekee äidille jotain kiellettyä, mutta ei ymmärrä mitä. Katsoja kyllä ymmärtää. Toistuvasti äidin raiskaava Nick on psykopaatti ja tietysti myös Jackin isä.

Elokuva perustuu Emma Donoghuen palkittuun bestselleriin Huone ja kirjailija itse vastaa myös fiksusta käsikirjoituksesta. Alkuperäisteos kertoo tarinansa pelkästään Jackin näkökulmasta, mutta sellaisenaan sen filmaaminen olisi melko mahdotonta. Tapahtumat kyllä näytetään usein Jackin silmin, matalalta lapsen pään korkeudelta. Ohjaaja Lenny Abrahamson ja kuvaaja Danny Cohenin kamera löytävät pienimmätkin yksityiskohdat huoneesta ja sen ulkopuolelta. Leffa on lapsen tarina, mutta katsoja on silti myös ulkopuolinen tarkkailija, jonka johdatusta Jackin maailmaan helpottaa hänen kertojaäänensä.

Ohjaaja Abrahamson antaa yleisölle tarpeeksi aikaa tuntea Roomin tarjoaman koko tunteiden kirjon. Se ei silti missään tapauksessa laahaa, vaan pari tuntia hujahtaa hetkessä. Harvassa ovat leffat, jotka saavat lainkaan liikaa yrittämättä valumaan poskille sekä kauheuksien että ilon kyyneleet.

Room on upea elokuva ja taatusti yksi tämän vuoden parhaista.

PlusMiinusNolla:

– Jos on pakko etsimällä etsiä jotain negatiivista, niin William H. Macy on liian kulunut kasvo isoisän rooliin. Onneksi hän saa ruutuaikaa vain muutaman minuutin

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat