8 päivää ensi-iltaan (**)

Perttu Lepän kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat mainioita veijarikomedioita, jotka molemmat löytyvät Kaistan toimituksen dvd-kokoelmasta. Niiden seuraan ei kuitenkaan ole päätymässä ohjaajan tuorein elokuva, 8 päivää ensi-iltaan, jossa tyylilaji on vaihtunut itä-suomalaisten rokkijätkien toilailujen seuraamisesta romanttisen komedian puolelle. Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole itse genre vaan tapa, jolla ohjaaja ja näyttelijät ovat sitä lähteneet toteuttamaan. Lopputulos on vaivaannuttavan teennäinen, ylipitkä ja jäsentelemätön möhkäle, josta tunnistaa Lepän feel good -kädenjäljen vain muutamassa kohtauksessa.

Pitkä kuuma kesä (1999) ja Helmiä ja sikoja (2003) olivat molemmat hiomattomia timantteja, joissa näyttelijät saattoivat hölöttää mitä sattuu, mutta paketti pysyi silti koossa. Näyttelijöillä näytti olevan hauskaa kameran edessä ja heidän innostuksensa tarttui myös katsojaan. Lisäksi Leppä esitteli elokuvillaan monta uutta nuorta kykyä, joista on saatu nauttia myös muiden ohjaajien elokuvissa.

Laura Birn ja Mikko Leppilampi nousivat molemmat pinnalle juuri Helmiä ja sikoja -elokuvan myötä. Nopea suosio ei tullut yllätyksenä, sillä molemmat olivat uusia nimiä ja elokuvayleisö tunsi löytämisen riemua tuoreiden kasvojen äärellä. Viisi vuotta myöhemmin Birn ja etenkin Leppilampi ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tuoreita kasvoja, eikä heiltä siksi soisikaan näkevänsä niin tasapaksua näyttelijätyötä kuin mitä 8 päivää ensi-iltaan sisältää. Leppilammen Lauri ja Birnin Vilma jäävät pelkiksi ulkokuoriksi, eläviksi kliseiksi, jotka kulkevat kohtauksesta toiseen kuin kaarnalaivat ennalta arvattavassa ja kornissa liejussa, jota paremmassa elokuvassa voisi kutsua juoneksi.

8 päivää ensi-iltaan sijoittuu siis teatterimaailmaan. Mikko Leppilampi on Romeo ja Julia -näytelmän komea ja lipevä pääosanesittäjä ja Laura Birn hissukka kuiskaaja, entinen Teatterikorkeakoulun opiskelija, joka olosuhteiden pakosta päätyy ihanaisen Laurin vastanäyttelijäksi. Siinä sitä sitten rakastutaan ja rakastetaan niin lavalla kuin kulisseissakin. Käärmeenä paratiisissa sihisee kuitenkin Juliaksi alun perin valittu Noora (Iina Kuustonen) näytelmän ohjaaja lakeijanaan… Mitä kaikkea sitten tapahtuu, ja saavatko Romeo ja Julia toisensa? Kysymykseen tuskin tarvitsee vastata. Ette te tyhmiä ole.

Elokuvan parasta ja samalla kummallisinta antia on Unto Helon, Timo Lavikaisen ja Jimi Pääkallon esittämä kummituskolmikko. Heidän läsnäolonsa ei oikein istu muuten melko realistiseen tarinaan, mutta väliäkö tuolla. Trio nimittäin tarjoaa elokuvan ehdottomasti parhaat (ja ainoat) naurut höpinöillä, jotka ovat hengeltään tuttuja Lepän edellisistä elokuvista. Sen sijaan teinigooteista revityt vitsit herättävät lähinnä myötähäpeää ja tuntuvat turhan paljon teiniyleisön kosiskelulta. Tahatonta huumoria puolestaan saadaan elokuvan iltapäivälehtien lööpeistä, jotka tuntuvat olevan suunnattoman kiinnostuneita näyttelijäpiirien kuulumisista. Edes Kansallisteatterin tämän talven kohuensi-ilta, Tuntematon sotilas, ei ole saanut medialta näin paljon huomiota.

Rokkikolmikon lisäksi näyttelijöistä vaikutuksen tekee Elina Knihtilä, jonka rempseä ”BB” on elokuvan ehdoton selkäranka. Oikeastaan 8 päivää ensi-iltaan -elokuvassa kaikki muut suoriutuvat rooleistaan kunnialla paitsi juuri ne kaksi, joista yleisön pitäisi kiinnostua ja välittää eniten. Vaan miten välittää yhden ilmeen hissukasta ja kahden ilmeen casanovasta? Lisäksi Birn ja Leppilampi artikuloivat Romeo ja Julia -kohtauksensa niin epäselvästi ja hiljaa, että edes elokuvayleisö ei saa puheesta selvää – miten siis elokuvan teatteriyleisö sietää moista mussutusta? En tajua, enkä kyllä tajua montaa muutakaan asiaa tästä elokuvasta. Metsään siis mentiin, eikä kolmas kerta äitynyt todenpuhujaksi. Perttu Lepästä on paljon parempaan.