Alkuperäiset Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat eivät syöneet pizzaa tai huutaneet cowabungaa
Kun Michael Bayn tuottaman ja Jonathan Liebesmanin ohjaaman Teenage Mutant Ninja Turtlesin esituotanto oli vielä kesken, huhuttiin elokuvan sankareiden olevan tällä kertaa avaruusolentoja. Internet sekosi. Kuinka elokuvantekijät kehtaavat raiskata lapsuuden suosikkisankarimme näin julkeasti!
Tunteiden kuumetessa järki usein sumenee. Niin kävi ”kilpikonnagatenkin” kohdalla. Harva muisti Michael Baylle hirttoköyttä sovitellessaan, että se kuva, joka monella on ”aidoista ja oikeista” teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista ei ole aivan todenmukainen.
Kaikkihan tietävät, että oudon mutageenin synnyttämiä ninjakilpikonnia on neljä: Leonardo, Donatello, Raphael ja Michelangelo. Jokaisella on erivärinen huivi ja erilaiset persoonallisuudet, aivan kuten televisiossa takavuosina rallateltiin:
”Splinter taught them to be ninja teens (He’s a radical rat!)
Leonardo leads, Donatello does machines (That’s a fact, Jack!)
Raphael is cool but crude (Gimme a break!)
Michaelangelo is a party dude (Party!)”
Viemäreissä elävät kilpikonnat rakastavat pizzaa ja hokevat cowabungaa. Ne seikkailevat ensisijaisesti New Yorkissa ja taistelevat useimmiten Silppuria, Jalka-klaania, Krangia, Be-Bopia ja Rocksteadya vastaan. Apua nelikko saa ihmisestä rotaksi muuttuneelta ninjamestari Hamato Yoshilta sekä keltaiseen haalariin pukeutuvalta toimittaja April O’Neililtä.
Kaikki edellä luetellut faktat pitävät paikkansa – mutta ainoastaan vuonna 1987 käynnistyneen piirrossarjan sekä sen pohjalta tehdyn, Suomessakin ilmestyneen sarjakuvalehden kohdalla. Alkuperäisten – siis aitojen – teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien tarina ja taustat ovat erilaiset.
Teenage Mutant Ninja Turtles sai alkunsa, kun Jack Kirbya ja Frank Milleria yli kaiken rakastavat Peter Laird ja Kevin Eastman löivät hynttyyt yhteen 1980-luvun alkupuolella ja kehittelivät erilaisia underground-sarjakuvia. Niistä nykyään kuuluisin eli Teenage Mutant Ninja Turtles sai alkunsa ninjailevaa kilpikonnaa esittävästä pilapiirroksesta, jonka ympärille kehittyi nopeasti kokonainen sarjakuvauniversumi.
Ensimmäiset Ninja Turtles -sarjakuvat tehtiin kunnianosoituksena Sin Citystakin tutulle Frank Millerille. Tarinoissa oli mukana selkeitä yhtymäkohtia etenkin Daredevil-sarjakuvaan. Viemäriin pudonneiden lemmikkikilpikonnien mutaation esimerkiksi aiheutti sama mönjä, joka sokeutti nuoren Matt ”Daredevil” Murdockin. Marvel Comicsilta ei tähän tietenkään lupaa kyselty – TMNT:ssa oli aluksi kyse vain pienten piirien hupsuttelusta. Kukaan ei arvannut, että sarjakuvasta kasvaisi miljoonaluokan bisnes.
Peter Laird ja Kevin Eastman työskentelivät sarjakuvansa alkuaikoina poikkeuksellisella tavalla: tarinat piirrettiin ja käsikirjoitettiin yhdessä, eli työjako oli kaikkea muuta kuin selkeä. Sivuasetteluihin ja hahmojen asentoihin ammennettiin aineksia niin Jack Kirbyn 60-luvun supersankaituotannosta kuin Frank Millerin Roninista. Sarjakuvat olivat mustavalkoisia, eikä niissä arkailtu esittää veristäkään väkivaltaa.
Alkuaikoinaan kaikki neljä ninjakilpikonnaa käyttivät punaista huivia, ja hahmot saattoi erottaa toisistaan ulkoisesti vain aseista. Kilpikonnien luonteenpiirteet olivat kuitenkin kohdillaan jo tässä vaiheessa. Leonardo oli johtaja, Donatello älykkö, Michelangelo bile-eläin ja Raphael pahoista aggressioista kärsivä kuumapää. Vasta kun sarjakuvan suosio kasvoi, ja oheistuotemarkkinat sekä tv-sovitus tulivat ajankohtaisiksi, piti hahmot erottaa toisistaan sittemmin tutuiksi tulleilla ”värikoodeilla” sekä vyönsolkien nimikirjaimilla.
Itse ninjakilpikonnien tavoin myös Tikku – joka oli Hamato Yoshin ninjataitoja matkimalla oppinut rotta – sekä tämän vihollinen Oroku ”Silppuri” Saki esiteltiin jo Teenage Mutant Ninja Turtlesin ensimmäisessä numerossa (toukokuu 1984). Järin pitkäksi aikaa ei Silppuri kuitenkaan jäänyt sankareita vaivaamaan. Leonardo nimittäin lävisti konnan katanallaan, minkä jälkeen Saki onnistui vielä räjäyttämään itsensä kappaleiksi kranaatilla.
Myöhemmin Silppuri tietenkin palasi kilpikonnien kiusaksi – olivathan Laird ja Eastman lukeneet Marvelinsa tarkoin.
Teenage Mutant Ninja Turtlesin lukijat saivat tutustua myös April O’Neiliin hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän ei kuitenkaan ollut rintavakoaan auliisti esittelevä uutisankkuri, vaan Mouser-roboteista vastanneen Baxter ”hullu tiedemies” Stockmanin hyväuskoinen apulainen. Stockman on monelle tuttu myös Turtles-animaatiosarjasta, mutta alkuperäisissä sarjakuvissa hän oli monin tavoin erilainen hahmo – esimerkiksi hipiältään tummaihoinen.
(On yhä epäselvää, miksi miehen ihonväri piti muuttaa piirrettyä varten.)
Turtleseihin perinteisesti liitetyt pizza tai cowabunga-huudahdus eivät olleet millään tavoin esillä ensimmäisissä sarjakuvissa. Ne ovat tulleet kaanoniin mukaan vasta myöhemmin. Olut kyllä kilppareille maistui sarjan alkuaikoina, vaikka ikää dokaamiseen ei ollutkaan.
Uuden Teenage Mutant Ninja Turtles -elokuvan luonnokseksi jäänyt idea ninjakilpikonnista avaruusolentoina ei ole täysin tuulesta temmattu. Jo alkuperäisen sarjakuvan seitsemännessä numerossa (toukokuu 1986) selviää, että kilpikonnien mutaation aiheuttanut aine on maapallolle pari vuosikymmentä aikaisemmin pakkolaskun tehneiden avaruusolentojen luomus.
Limanuljaskat näyttävät kovasti animaatiosarjan Krangilta, mutta paljastuvat kuitenkin lopulta hyväntahtoisiksi otuksiksi, joiden kanssa kilpikonnat jopa liittoutuvat.
Jos käsitys ninjakilpikonnista ei ole vielä tähänkään mennessä järkkynyt, kerrottakoon vielä, että ennen animaatiosarjan pilottijakson julkaisua nelikko oli jo ehtinyt matkustaa avaruuteen, taistella dinosaurusmaisia Triceraton-humanoideja vastaan ja tavata Fugitoid-robotin, jonka sisälle huipputiedemies oli siirtänyt tajuntansa huijatakseen kuolemaa. Sanalla sanoen, ninjakilpikonnien syntyhistoria on paljon happoisampi kuin moni arvaakaan!
Michael Bayn tuottama Teenage Mutant Ninja Turtles -elokuva on suunnattu uudelle sukupolvelle, eikä tietenkään esitä hahmoja samanlaisina kuin useimmat ne lapsuudesta muistaa. Tämä voi aiheuttaa mielipahaa vanhemmille faneille, ja sen voi helposti ymmärtää. Ainoan oikean ninjakilpikonnatulkinnan puolesta ei kuitenkaan kannata ryhtyä liputtamaan, sillä Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomuksesta on moneksi ja eri versioita on nähty ennenkin.
1990-luvun loppupuolella Leonardolle, Donatellolle, Raphaelille ja Michelangelolle luotiin tyhjästä Venus-niminen sisko tyttöfanien houkuttelemiseksi. Lienee turha sanoakaan, että luomus lakaistiin aika nopeasti maton alle.
Uudella Teenage Mutant Ninja Turtlesilla on paljon ongelmia, enkä itse pitänyt elokuvasta lainkaan. Tämä ei kuitenkaan johtunut sen sankarinelikon syntytarinaan kajoamisesta. Myös Batman, Hämähäkkimies ja Teräsmies on pistetty vuosien varrella uuteen uskoon kymmeniä kertoja, eikä tämä ole pilannut hahmoja. Kenties jopa päinvastoin. Monitulkintaisuus, joustavuus ja sukupolvelta toiselle periytyminen voidaan pikemminkin katsoa toimivan populaarikulttuuri-ilmiön ominaispiirteiksi.
Lue myös:
Pop-kulttuurin välimuisti osa 7/2014: Kun Mutanttininjakilpikonnat saapuivat Suomeen
