American Sniper on jännittävä taistelukuvaus, mutta lattea sotaelokuva

Ensi-ilta: 6.3.2015
Ohjaaja: Clint Eastwood
Käsikirjoittaja: Jason Hall
Pääosissa: Bradley Cooper, Sienna Miller
Elokuvan pituus: 133 minuuttia
Ikäraja: K16 
Idea: Kun tappaa työkseen tarpeeksi pitkään, pää voi mennä sekaisin.
Arvostelija: Olli Sulopuisto 

Chris Kyle katseli työkseen kiikarilla, kun toiset ihmiset kuolevat. Tai tarkennan: ensin hän veti liipaisimesta ja katseli sitten, miten ihmiset kuolivat. Sellainen ei tee pitkän päälle kenellekään hyvää. Kyle oli tarkk’ampuja, amerikkalainen sellainen. Lajinsa paras, sanovat. 

Nyt hän on myös Clint Eastwoodin ohjaaman sotaelokuvan päähenkilö. Elokuvan nimi on American Sniper ja se perustuu tositapahtumiin, mutta sitä ei kannata katsoa dokumenttina. Pikemminkin se on todellisten tapahtumien pohjalta valikoivasti muokattu teos, joka ei edes yritä olla erityisen edustava kuva oikeasta ihmisestä nimeltä Chris Kyle. Ei siis siitä sen enempää. Kiinnostuneet voivat lukea vaikka New Yorkerin jutun. 

Kyleä näyttelee Bradley Cooper, joka on viime vuosina raivannut itsellen tilaa vakavana näyttelijänä. Tai siis hän on ollut sitä koko ajan, mutta Kaamea kankkunen -sarjan suosio vinoutti julkisuuskuvan, jota hän on nyt ilmeisen määrätietoisesti kääntänyt dramaattisempaan suuntaan.

Cooper on kauttaaltaan viileän hillitty, harkitsevainen ja vähäeleinen. Sisäänpäin kääntynyt tyyli sopii tehtävään, jossa tarvitaan rautaisia hermoja, mutta toisaalta todellinen Kyle oli kuulemma työpaikan ulkopuolella melkoinen rämäpää. Ai niin, taisin äsken todeta, että fiktion vertailu todellisuuteen on hedelmätöntä.

Amerikkalainen tarkk’ampuja on nimi, johon latautuu paljon merkityksiä. Se tuo mieleen menneiden vuosikymmenten Amerikan psykot ja ninjat, joissa yksilö toimii koko yhteiskunnan vertauskuvana niin hyvässä kuin pahassakin. Sen voi tulkita myös kuivan tiiviinä kuvauksena elokuvan sisällöstä. Se kertoo yhdysvaltalaisesta tarkk’ampujasta, joten kaikki muu — konfliktin eteneminen, puolison ja lasten elämä kotopuolessa, Kylen luonteenpiirteet sikäli kun ne eivät liity sotimiseen — on toissijaista.

Se tekee American Sniperistä enintään keskiverron sotaelokuvan, sillä juuri keksimäni määritelmän mukaan ne kertovat jotain olennaista myös sodasta ja sitä kautta maailmasta. Pelkät taistelukuvaukset eivät riitä, vaikka jännittäviähän nekin ovat.

Elokuva onkin tehokkaimmillaan silloin, kun se seuraa sodankäyntiä katutasolla tai oikeastaan kattojen tasolla, sillä tarkk’ampujan päivät ja yöt kuluvat korkealla piilossa odotellessa. Sotiminen on hyvää materiaalia elokuville. Se on jännittävää, koska ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu ja panokset ovat korkeat, sillä kuka tahansa voi kuolla hetkenä minä hyvänsä. 

Niin myös tapahtuu. Jo heti elokuvan ensimmäinen kohtaus on perhanan jännittävä. Kyle, josta näytetään ensin kiväärin piippu ja sitten vasta kasvot, joutuu mahdottoman vaikean valinnan eteen. Vetääkö liipaisimesta vai ei? Ja juuri kun se on tapahtumassa – hähää, enpäs kerrokaan.

Hetkestä hetkeen American Sniper pitää otteessaan, mutta kokonaisuutena kertomuksen kaari on hieman höttöinen. Kyle selviää ensimmäisestä komennuksestaan, mutta sopeutuminen rauhan aikaan ei näytä onnistuvan. PTSD eli traumaperäinen stressireaktio on äärimmäisen yleistä kotiinpalaavien sotilaiden joukossa ja sen elokuva näyttää näppärästi — ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen tilanne ei oikeastaan muutu, mikä tekee tarinasta kummallisen pysähtyneen. Toki voisi myös ajatella, että painajaismainen jumiutuminen on tehokeino, joka korostaa sotilaiden tragediaa.

Vaikka sanoin alussa, että American Sniperin ja tositapahtumien vertaileminen on hyödytöntä, palaan kuitenkin aiheeseen hetkiseksi. Tarkoitukseni ei nimittäin ole väittää, että elokuva on huono siksi että se ei mukaile todellisuutta. Fiktio on fiktiota eikä sillä ole minkäänlaisia velvollisuuksia mihinkään suuntaan. Mitä sitten jos Kylelle on keksitty arkkivihollinen tai hänen liioittelevat ja karmaisevat juttunsa Yhdysvalloissa tehdyistä surmista on jätetty pois? 

Fiktion vapaus ei silti muuta sitä, että Hollywood-elokuva on vallankäytön väline jo yksin sen tekemiseen ja markkinointiin kuluvien miljoonien ja taas miljoonien eurojen ansiosta. Yhdysvalloissa American Sniperiä on markkinoitu taitavasti niin, että sen voi ajatella olevan joko asevoimien ylistyslaulu tai tuomitseva kommentti sotilaiden unohtamisesta. Minusta tuntuu, että rehellisempi kuvaus Chris Kylestä ei olisi jättänyt moista tulkinnanvaraa. Mutta se elokuva jää jonkun toisen tehtäväksi.