Uusimmat

Apinoiden planeetta: Kuinka elokuvasarja sai alkunsa ja mitä sitten tapahtui?

22.07.2014 14:20 Muropaketin toimitus

Apinoiden planeetta

Uusi Apinoiden planeetta tuli elokuvateattereihin viime viikonloppuna. Kyseessä on jo sarjan kahdeksas elokuva, joten nyt oli hyvä aika tehdä kevyt yhteenveto apinoiden matkasta valkokankaalla.

Varoitus: artikkeli sisältää runsaasti spoilereita!

Uusi Apinoiden planeetan vallankumous -leffa jatkaa osapuilleen siitä, mihin Apinoiden planeetan synnyssä kolme vuotta sitten jäätiin. Tuolloin Will Rodman (James Franco) teki lemmikkisimpanssistaan huippuälykkään yrittäessään löytää parannusta Alzheimerin tautiin. Simpanssi vangitaan, mutta hänen onnistuu vapauttaa itsensä ja muita apinoita kapinoimaan ihmisiä vastaan. Samalla ihmiskunta joutuu tappavan viruksen kouriin.

Apinoiden planeetan synty, Apinoiden planeetan vallankumous ja parin vuoden päästä ilmestyvä, vielä nimetön kolmososa ovat viihdyttävää scifiä vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta, jossa apinat ja ihmiset taistelevat maailman herruudesta.

Tarina alkoi jo viisikymmentä vuotta sitten – tai oikeastaan 4000 vuoden päässä. Ensimmäinen Apinoiden planeetta -elokuva julkaistiin vuonna 1968 ja se paisui lyhyessä ajassa viiden elokuvan sarjaksi. Nyt alkanut trilogia sijoittuu ajallisesti sarjan keskivaiheille nykypäivään, mutta ei se siihen ihan saumattomasti istu.

/wp-content/uploads/images/domefi/elokuvat/ajankohtaista/2014/apinoidenplaneetanvallankumous.png

Alkuperäiset elokuvat

Alkuperäistä elokuvasarjaa tehtiin viisi osaa vuosina 1968–1973. Apinoiden planeetassa riitti apinahuumoria, vaikka Kylmän sodan tunnelmissa tehdyn elokuvan pohjavire onkin synkähkö ja yhteiskuntakriittinen. Tarinan taustalla on myös Gulliverin retkien henkeä.

Apinoiden planeetta (1968)

Apinoiden planeetat saivat alkunsa vuonna 1963 ranskalaisen kirjailijan Pierre Boullen kirjalla La Planète des singes, joka filmatisoitiin viisi vuotta myöhemmin. Tarinan juoni on yksinkertainen mutta nerokas: Maasta lähtenyt retkikunta harhautuu vieraalle planeetalle, jossa ihmiset ovat villieläimiä ja apinat sivistyneitä. Retkikunta (tai mitä siitä jää jäljelle) otetaan vangiksi ja uhataan tappaa, mutta he onnistuvat pakenemaan. Elokuvan kuuluisassa loppukohtauksessa Charlton Hestonin näyttelemä Taylor pakenee rannalle ja huomaa osittain hiekkaan hautautuneen Vapauden patsaan. Näin selviää, että vieras planeetta onkin tulevaisuuden maa, jonka ihmiskunta on tuhonnut.

Yksi Apinoiden planeetan menestystarinan tekijöitä oli onnistunut maskeeraus. Apinanaamareiden taustalla hääri tunnustettu meikkitaiteilija John Chambers, joka voitti luomuksistaan myös Oscarin. Toinen Chambersin hittituote on alkuperäisten Star Trek -elokuvien Spockin suippokorvat. Näyttelijöiden hupia kuvausten aikaan oli ajaa kotiin työpäivän jälkeen maskit päällä ja katsella kanssa-autoilijoiden ilmeitä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että apinoiden yhteiskunta on elokuvassa varsin alkeellinen. Alun perin apinoilla piti olla televisiot, autot ja muut 60-luvun krumeluurit, mutta elokuvan budjetti ei antanut myöten.

Paluu apinoiden planeetalle (1970)

Apinoiden planeetta -elokuva sai pian jatko-osan, jonka englanninkielinen Beneath the Planet of the Apes nimi viittaa ykkösosan lopussa paljastuneeseen, maan alle hautautuneeseen New Yorkiin. Apinoiden planeetalle saapuu toinenkin retkikunta, joka yrittää pelastaa ykkösosan seikkailijat. Maailmanlopun mässäilyssä mentiin kakkosessa ykköstäkin pidemmälle: retkikunnan ainoa henkiin jäänyt Brent löytää muinaisen New Yorkin raunioista piileskelevän ihmisjoukon, jolla on paitsi telepaattisia kykyjä myös massiivinen ydinase. Kun apinat hyökkäävät ”kiellettyyn kaupunkiin”, aikovat telepaatit laukaista ydinaseen ja lopulta vanha tuttu Taylor painaa liipaisinta viimeisillä voimillaan.

Koko planeetta tuhoutuu ja lopputeksti mustalla ruudulla on tyly:

“In one of the countless billions of galaxies in the universe, lies a medium-sized star, and one of its satellites, a green and insignificant planet, is now dead.”

Hauska yksityiskohta on, että Charles Heston itse ehdotti, että hänen hahmonsa tuhoaisi koko maailman. Mahdollisimman pienen roolin vaatinut ja palkkionsa hyväntekeväisyyteen luovuttanut Heston oli hyvin epäileväinen jatko-osan suhteen, joten nyt hän halusi varmistaa sarjan päättymisen kahteen elokuvaan.

Ei ihan onnistunut.

Pako apinoiden planeetalta (1971)

Apinoiden planeetan kolmososaan tarvittiin uusi näkövinkkeli maailman tuhouduttua ja kun kerran aikamatkailu oli jo tehty tutuksi, päätettiin elokuvassa palata lähtöruutuun: edellisen elokuvan loppuräjähdysten keskeltä pääsi kolme apinaa (Roddy McDowallin Cornelius, Kim Hunterin Zira ja Sal Mineon Dr. Milo) pakomatkalle Taylorin aluksella ja ydinräjähdyksen paineaalto sysää kolmikon ajassa taaksepäin Maahan vuoden 1973 ”nykypäivään”.

Apinatrio joutuu ensi töikseen eläintarhaan ja he päättävät aluksi olla suut supussa puhelahjoistaan. Pian salaisuus kuitenkin selviää ja apinoista tulee hetkeksi julkkiksia. Heidän menneisyytensä kaukaisessa tulevaisuudessa herättää kuitenkin epäilyksiä. Elokuvan pääpahis, presidentin tieteellinen avustaja Dr. Otto Hasslein, ottaa asiakseen teloituttaa apinat. Hän saa luvan hankkeelleen, kun käy ilmi, miten apinat ovat kohdelleen villi-ihmisiä tulevaisuudessa.

Ennen kuin Hasslein onnistuu yrityksessään (menettäessään samalla omankin henkensä), Ziran onnistuu luovuttamaan vastasyntynyt apinanpoikanen ystävälleen, sirkuksen johtaja Señor Armandolle. Näin vääjäämättömään jatko-osaan säilyy vielä yksi fiksu apina. Itse asiassa tämä oli ainoa elokuva, jonka loppuun jätettiin koukku jatko-osaa varten.

Apinoiden planeetan valloitus (1972)

Elokuvasarjan nelososassa on hypätty hieman ajassa eteenpäin vuoteen 1991. Outo sairaus on tappanut planeetan kissat ja koirat, joten lemmikit on korvattu apinoilla. Näiden kyky oppia pieniä kotiaskareita on tehnyt apinoista vähitellen kaltoin kohdeltuja orjia.

Nyt parikymppinen Ceasar-apina on edelleen Armandon luona. Hänen on salannut kykynsä puhua, mutta joutuu pian itsekin kovaotteiseen orjakouluun. Kun Armando kuolee Caesaria koskevissa kuulusteluissa, menettää Caesar lopunkin uskon ihmiskuntaan. Hän alkaa kouluttaa muista apinoista kapinallisryhmää, joka julistaa sodan ihmiskunnalle. Elokuva päättyy ensimmäiseen yhteenottoon, jonka apinat voittavat.

Alkuperäiset elokuvat ovat näkemättä, mutta juonikuvaus kuulostaa silti tutulta? Vuoden 2011 Rise of the Planet of the Apes sijoittui osapuilleen näihin aikoihin, mutta elokuvahan ei ole varsinaisesti uusversio. Pääapinan nimi on kuitenkin napattu vanhemmasta sarjasta, joten viittaus on selkeästi haluttu tehdä.

Taistelu apinoiden planeetasta (1973)

Alkuperäisen elokuvasarjan viimeisessä osassa apinoiden ja ihmisten välinen sota on johtanut jo ydinaseidenkin käyttöön. Maailma on raunioina, ja apinoiden omatkin välit jo rakoilevat. Caesar kaipaa vanhempiaan ja kuulee, että voi käydä seuraamassa heidän julkkisaikoinaan tehtyjä nauhoja, jotka ovat vielä tallessa arkistossa. Arkisto taas sijaitsee kielletyssä kaupungissa, josta paljastuu myös joukko radioaktiivisuuden rumentamia ihmisiä. Sotahan siitä seuraa. Caesaria vastassa ovat niin ihmiset kuin luopioapinatkin, mutta kun sotapäälliköt on lopulta saatu pois tieltä, päättävät hyvät apinat ja ihmiset elää yhdessä.

Kielletty kaupunki ja mutantit ovat tietenkin toisintoa sarjan kakkososasta: tällä kertaa ihmiset ja ihmismäiset apinat ovat oppineet läksynsä. Elokuvan loppukohtaus tapahtuu kuuden sadan vuoden päästä tulevaisuudessa, jossa kaksi lajia elävätkin jo sulassa sovussa.

Apinoiden planeetassa pohdittiin totta kai poliittista järjestelmää ja ihmisten vallanhalun seurauksia, mutta elokuvissa ovat esillä myös Vietnamin sota. Jatko-osien suosio vaihteli melkoisesti: Ykkösosa oli suosittu, mutta kakkosta arvioitiin varsin ristiriitaisin tuntein. Kolmonen oli jälleen menestys, kun taas nelonen ja vitonen saivat keskinkertaisia arvioita.

Elokuvien lisäksi apinamytologiasta on jalostettu tv-sarja, sarjakuvia ja pelejä.

Harha-askel: Tim Burtonin Apinoiden planeetta (2001)

Ensimmäistä Apinoiden planeettaa yritettiin tehdä uudelleen jo 90-luvulla. Yhdessä vaiheessa ohjaajaksi piti tulla Oliver Stone ja pääosan esittäjäksi Arnold Schwarzenegger. Homma kuitenkin kuivui kokoon, kunnes Tim Burton ohjasi vuonna 2001 uuden Apinoiden planeetan. Kyseessä oli ensimmäisen elokuvan re-make, joskin lopetus pyrki avaamaan mahdollisuuksia jatko-osille.

Burtonin versio sai kohtalaiset taalatulot, mutta lytättiin useissa arvosteluissa ”hienoksi mutta ontoksi”. Re-make olikin kompastunut siihen tyypillisimpään syntiin: se panosti ulkonäköön tarinan ja mytologian sijaan, vaikka Apinoiden planeetta jos mikä on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja kantaaottava elokuva, ei videopelishow. Ykkösosaa näytellyt Mark Wahlberg on sittemmin itsekin haukkunut ykkösosan ja sanonut, ettei Burton saanut riittävästi vapauksia tarinaan.

Teksti: Henri Lassander