Et kuitenkaan usko… – Kauko Röyhkän kirja Ville Haapasalon vuosista Venäjällä on uskomatonta luettavaa
Koko kansan tuntema viihdyttäjä, Eurooppa-asiantuntija, Vladimir Putinin kalakaveri ja Forbes-lehden noteeraama julkkis. Ville Haapasalon uskomaton tarina – tai ainakin sen alku – on nyt koottu yksiin kansiin.
Suomessa näyttelijä-yrittäjä Ville Haapasalo tunnetaan Käki-elokuvan lisäksi muun muassa televisiosarjoista Venäjän halki 30 päivässä ja Sapuskaa, harashoo!. Venäjällä mies on vielä suurempi julkkis. Tämän tietää jo moni suomalainen, mutta harvalla on käsitystä siitä, kuinka merkittävä Haapasalon rooli onkaan itänaapurimme viihdekentällä.
Kauko Röyhkän tuore haastattelukirja Et kuitenkaan usko… – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (Docendo, 2013) valottaa Ville Haapasalon elämää ja uraa itänaapurissamme. Painopiste on 1990-luvussa ja 2000-luvun alussa, mutta juttua riittää kyllä tuoreemmistakin toilailuista. Kirjan nimi lupaa paljon, mutta ei kuitenkaan liikoja. Haapasalon turinoiden äärellä lukijan leukaperät lähestyvät lattiaa useampaan otteeseen: ”Tämä nyt ei ainakaan voi pitää paikkaansa…”
Ville Haapasalo on näytellyt pari vuosikymmentä kestäneen uransa aikana lukuisissa tuotannoissa, mutta myös hänen omassa elämässään olisi aineksia elokuvaan. Kun 19-vuotias nuorukainen lähti vuonna 1991 opiskelemaan Leningradin teatterikouluun, oli hän täysi ummikko sekä maan että sen kielen suhteen. Hölmistyneisyys oli molemminpuolista; kukaan koulussa ei tiennyt mitä suomalaisen kanssa olisi pitänyt tehdä. Muita ulkomaisista opiskelijoista ei ollut kokemusta, mutta tokihan oudon suomalaisen lukukausimaksut otettiin mielellään vastaan.
Vielä opettajiansa pahemmin pihalla taisi olla Ville Haapasalo itse:
”Ensimmäiset yöt mä vietin kadulla. Asuin yhden mummon luona, mutta olin unohtanut kysyä siltä mummolta, mikä sen osoite on. Mä olin löytänyt teatterikoululle, kun mummo oli laittanut mut taksiin, ja kun lähdin koululta, huomasin, että olin unohtanut kirjoittaa muistiin, missä se mummo asui.”
Haasteita riitti, mutta Ville Haapasalo panosti niistä huolimatta opintoihinsa tosissaan, paastosi ja opiskeli kieltä. Turpaan tuli. Passi ja rahat viestiin moneen kertaa. Käsittämättömimmässä tapauksessa mies huumattiin yhdessä kokonaisen junavaunullisen kanssa ja päätyi satojen kilometrien päähän kotikaupungistaan. Siitäkin selvittiin. Haapasalo ei lannistunut vaan painoi eteenpäin.
Kunnolla Ville Haapasalon ura käynnistyi vuonna 1994 kuvatulla elokuvalla Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, joka on nykyisin venäläisille yhtä rakas teos kuin Talvisota tai Uuno Turhapurot rajan tällä puolella. Aleksandr Rogožkinin elokuvaa tehdessä mikään ei kuitenkaan viitannut sen tulevaan statukseen. Ville Haapasalo ei tiennyt ohjaajasta etukäteen mitään ja oli kollegoidensa kanssa ihan varma, ettei elokuvaa koskaan edes esitettäisi Venäjällä. Kuvausolosuhteetkin olivat omaa luokkaansa.
”Budjetti oli olematon. Pioneerileiri, jossa asuimme, oli ilman lämmitystä. Saunan pystyi lämmittämään ja puuta oli, joten kaikki illat istuimme saunassa. […] Emme käyneet missään. Emme viitsineet enää edes riisua rooliasujamme. Olimme jo niin rähjääntyneitä, ettei meitä enää tarvinnut meikatakaan. Kuvauksiin mentiin aina veneillä. Meillä oli seitsemän venettä, mutta 13 airoa”.
Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia kuitenkin valmistui ja rooli suomalaisjuoppona avasi Ville Haapasalolle portin uuteen maailmaan. Viina virtasi, duunia riitti ja luksus tuli tutuksi.
Elokuvadebyytin mahdollistama elämä ei silti ollut silkkaa ilonpitoa. Työolot olivat 1990-luvun Venäjällä vähintäänkin arvaamattomia ja vaikka varsinaista huoraamista ei mies joutunutkaan tekemään, vaikuttaa viihdetaiteilijan elämä olevan idässä yhä yhtä täynnä velvollisuuksia kuin vapauksia. Tuotannoille haetaan rahoitusta viettämällä aikaa vähintäänkin hämäräperäisten tyyppien kanssa. Useammin kuin kerran Ville Haapasalo on joutunut pelkäämään henkensä puolesta.
Et kuitenkaan usko… -kirja toimii Ville Haapasalon pienelämäkertana, mutta samalla se on hyvä opas venäläisyyteen. Teoksen aiheet vaihtelevat venäläisten Suomi-kuvasta Kekkoseen, mafiapamppujen toilailuista opiskeluvuosien kurjuuksien kuvailuun ja Putinista autonpenkillä rimpuilevaan karhuun. Myös Johan Bäckmania, Venäjän oikeuslaitosta ja uhkapelejä sivutaan. Painavista aiheistaan huolimatta Juha Metson vaikuttavien valokuvien rytmittämä Et kuitenkaan usko… on kevyttä luettavaa, ja sen ahmii helposti kertaistumalla.
Kauko Röyhkän haastattelukirjasta on ehtinyt jo nyt muodostua hitti. Ei mikään ihme. Ville Haapasalon elämänkokemukset sekä kirjan mielenkiintoiset aiheet ja tyylikäs toteutus muodostavat kokonaisuuden, jota voi suositella kenen tahansa kirjahyllyyn. On oikeastaan turha pohtia, onko kaikki Haapasalon kertoma totta. Todellisuus kun ei tunnetusti saisi koskaan tulla hyvän stoorin tielle.
Teksti: Tatu Junni
