Arvostelu: 007 Skyfall on erinomainen ja erilainen James Bond -elokuva

Ensi-ilta: 26.10.2012
Alkuperäisnimi: Skyfall
Ohjaaja: Sam Mendes
Käsikirjoittaja: Neal Purvis, Robert Wade & John Logan
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem, Naomie Harris, Bérénice Marlohe, Albert Finney, Ben Whishaw & Ralph Fiennes
Pituus: 144 minuuttia
Ikäraja: K16
Arvostelija: Tatu Junni

007 Skyfall saapuu perjantaina elokuvateattereihin suuren ennakkohypen saattelemana. Onko se, kuten väitettyä, kaikkien aikojen paras James Bond -elokuva?

Ennen 007 Skyfallin lehdistönäytöksen alkua yleisölle esitettiin valkokankaalla seuraava toivomus:

”MGM Pictures ja FS Film Oy vetoavat teihin elokuvan tekijöiden ja näyttelijöiden puolesta: pyydämme, että ette pilaisi katsojien elokuvanautintoa 007 SKYFALL -elokuvan parissa paljastamalla juonen tärkeimpiä käänteitä ja elokuvan loppuratkaisua tiedotusvälineissä tai sosiaalisessa mediassa. Kiitos ymmärryksestänne ja yhteistyöstänne”.

Asia selvä. Tässä arvostelussa ei siis puida 007 Skyfallin juonenkäänteitä millään tavalla. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että potentiaalisia spoilereita elokuvassa kyllä riittää. 007 Skyfall ei ole mikä tahansa James Bond -elokuva. Se katsoo taaksepäin ja petaa tulevaa.

007 Skyfall alkaa näyttävällä kohtauksella, joka voisi kaikessa suurieleisyydessään sijoittua hyvin sen loppuunkin. Ennen alkutekstejä ja Adelen erinomaista Skyfall-tunnuskappaletta nähtävässä jaksossa American Beautyn ohjaaja Sam Mendes yhdistää sulavaksi kokonaisuudeksi moottoripyörätakaa-ajon Istanbulin basaareissa, nyrkkitappelun liikkuvan junan katolla ja erikoisvalmisteisella aseella räiskivän konnan kolkkaamisen kaivinkoneella.

Tämä kaikki entiseltä teatteriohjaajalta, jonka pelättiin vievän James Bondia liikaa tylsän ihmissuhdedraaman suuntaan.

Alku on kuitenkin vain hämäystä. Skyfallissa riittää kyllä toimintaa, mutta käsikirjoitus keskittyy kiitettävän paljon myös henkilöhahmojen rakentamiseen. Kyseessä onkin ensimmäinen näkemäni 007-elokuva, jossa draama välittyy kunnolla kankaalta katsomoon. Etenkin Daniel Craigin James Bondista ja Judi Denchin M:stä kaivetaan esiin uusia puolia. Sam Mendes on rakentanut yhdessä Neal Purvisin, Robert Waden ja John Loganin käsikirjoittajatrion kanssa Bondista uskottavan henkilöhahmon, jolla on oikkunsa ja ongelmansa – poissa on Pierce Brosnanin voittamaton supersankari. Näin Mendes jatkaa kuuden vuoden takaisen Casino Royalen viitoittamalla tiellä, mutta tekee homman vielä Martin Campbelliakin paremmin.

007 Skyfallin James Bond on siis inhimillinen, eikä elokuva ole mustavalkoinen muutenkaan. Skyfall esimerkiksi vihjaa, että agentilla on ollut seksuaalisia kokemuksia myös oman sukupuolensa edustajien kanssa. Kohuttu kohtaus on toteutettu hienovaraisella huumorilla eikä siinä ole mitään epäkunnioittavaa, mutta aiheuttaa silti varmasti närää pahimpien puristien piireissä. Joidenkin mielestä kun Bondia pitäisi käsitellä yhä samalla tavalla kuin Sean Conneryn aikoina, vaikka maailma on ihan erilainen.

Skyfallin pahis hautoo diktatuurin sijaan kostoa yhdelle ihmiselle, koko MI6-vakoilujärjestön toiminta kyseenalaistetaan ja perinteinen ”Bond-tyttö” loistaa ainoastaan poissaolollaan. Jos tämä kuulostaa sietämättömältä, kannattaa sytyttää kynttilä kylmälle sodalle, kaivaa vanhat Bondit hyllystä ja jättää Skyfall uuden sukupolven viihteeksi. Tämä ei totisesti ole se sama James Bond, jota isäsi katseli pikkupoikana.

Ennen 007 Skyfallin ensi-iltaa Sam Mendes kertoi saaneensa vaikutteita elokuvan tekemiseen Christopher Nolanin ohjaamasta Yön ritarista. Oletin tämän olevan tyypillistä Hollywoodin selkään taputtelua, mutta niinpä vaan Nolanin vaikutuksen huomasi elokuvaa katsoessa. Jos musiikit olisi säveltänyt Thomas Newmanin sijaan Hans Zimmer, oltaisiin paikoin hyvinkin nolanmaisissa sfääreissä. Mendes ei kuitenkaan ole antanut vaikutteiden peittää omaa ääntään vaan tekee hienoa jälkeä omilla nuoteillaan. Selkein Nolan-laina on rohkeus käsitellä puhkikulunutta genreä raikkaalla tavalla. Kiviä ei jätetä kääntämättä vain sen takia, että niitä on totuttu palvomaan.

Pientä ”nolanmaisuutta” voi nähdä myös Javier Bardemin loisteliaasti esittämässä Raoul Silvassa. Hahmo tuo paikoin mieleen Yön ritarin Jokerin, jos oikein silmiään siristelee.

Tähän asti James Bondin valkokangasseikkailuja karttaneille 007 Skyfall on erinomainen tilaisuus hypätä salaisen agentin kelkkaan. Casino Royale ja turhankin paljon parjattu Quantum of Solace kannattaa katsoa pohjille, mutta ilman niitäkin pärjää.

007 Skyfall tarjoaa näyttävää toimintaa, tyylikkään sankarin, moniulotteisia ja -puolisia henkilöhahmoja, laatunäyttelijöitä, ihastuttavan kuivaa brittihuumoria ja näppäriä kumarruksia aikaisempien Bondien suuntaan. Mitä muuta elokuvalta voisi toivoa? Kieltämättä kolmannen näytöksen kohdalla olisi ollut varaa tiivistää ja osan käsikirjoituksen rosoista olisi voinut vielä hioa pois. On nimittäin aika epäuskottavaa, että huippuluokan vakoiluorganisaation johtaja ei tajua taskulampun valokeilan näkyvän Skotlannin pimeillä nummilla hyvin selkeästi.

Ja sitten siihen ingressin kysymykseen: onko 007 Skyfall paras James Bond -elokuva? Panttaan vastaustani toiseen katselukertaan, mutta ehdottomasti näkemisen väärti elokuva on kyllä kyseessä.