Arvostelu: A Dangerous Method on pukudraama, jossa paljastuvat himo ja nännit

Alkuperäisnimi: A Dangerous Method
Ensi-ilta: 13.4.2012
Ohjaaja: David Cronenberg 
Käsikirjoittaja: Christopher Hampton 
Pääosissa: Michael Fassbender, Keira Knightley, Viggo Mortensen,  Vincent Cassel 
Elokuvan pituus: 95 minuuttia
Ikäraja: K12
Elokuvan kotisivu: adangerousmethod-themovie.com

Halu ja sen hillintä. A Dangerous Method on tositapahtumiin perustuva kertomus Carl Jungin ja Sabina Spielreinin suhteesta. Ensin he olivat psykiatri ja potilas, sitten jotain muuta. Halu voitti hillinnän, keho mielen. Kyllä, David Cronenberg on taas ohjannut elokuvan.

Spielrein (Keira Knightley) on hysteerikko, johon nuori tohtori Jung (Michael Fassbender) haluaa kokeilla Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) esittämää uutta terapiatapaa, puhehoitoa – joskin luontevampi käännös saattaisi olla puhekuuri, jottei psykoterapia mene sekaisin puheterapian kanssa. 

Ulkoisesti A Dangerous Method on pukudraama. Sen päähenkilöt ovat aikakautensa, sosiaaliluokkansa ja uskontonsa vankeja, jotka eivät voi toteuttaa mielihalujaan, vaan joiden on mukauduttava yhteiskunnan oletuksiin. Juutalainen Freud neuvoo protestanttikollegaansa olemaan luottamatta arjalaisiin ja pitämään näpit irti venäjänjuutalaisesta Spielreinistä. Jälleen: rajoja, kieltoja, estoja – ja haluja.

Tyypillisistä pukudraamoista erotaan viimeistään siinä, kun Spielrein kertoo kiihottuvansa – kostuvansa – pelkästä kepittämisen ajatuksesta, ja kun hän astuu rinnat paljaana peilin eteen, jotta tohtori voisi tehdä hänelle mitä lystää. Erityisen uskaliaana tai rivona A Dangerous Methodia voi kuitenkaan tuskin pitää. Enemmän tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, että (puoli)alastomana nähdään vain Knightley, ei muissa elokuvissa munasillaan heiluneita Fassbenderiä tai Mortensenia. 

Knightley on muutenkin näyttelijöistä silmiinpistävin. Se johtuu osittaisen alastomuuden lisäksi tavasta, jolla hän eläytyy Spielreinin osaan: naama irvessä, keho mutkalle vääntyneenä ja sanat sekavana sönkötyksenä. Kun näyttelijä ottaa tuollaisen riskin, vaihtoehtoja on kaksi. Joko se on rohkeaa tai sitten se vaikuttaa ulkokohtaiselta, teennäiseltä. Minun tulkintani on lähempänä jälkimmäistä, mutta siihen vaikuttavat myös ulkoelokuvalliset seikat. Jostain syystä tuntuu nimittäin siltä, että Knightley yrittää karistaa harteiltaan Pirates of the Caribbean -elokuvista kasautuneen painolastin ja todistaa olevansa vakavastiotettava näyttelijä. Ehkä hän yrittää vähän liikaakin.

Tarinan ytimessä ovat Spielrein ja Jung, Freud taas jää taustalle. Hän ei ole varsinaisesti kolmas pyörä, vaan yhdenlainen katalysaattori, joka nopeuttaa muiden hahmojen toimintaa. Freudiin liittyvät myös elokuvan hauskimmat hetket, kuten unianalyysi, jonka aikana paksua sikaria jatkuvasti pössyttelevä Herr Doktor sanoo ”Oletko miettinyt, että puuparru voisi edustaa penistä?” Reaktioita vauhdittaa toimi myös Otto Gross (Vincent Cassell), joka ei edes yritä piilotella halunsa määrää. 

A Dangerous Methodin käsikirjoitus on Christopher Hamptonin ja se perustuu hänen näytelmäänsä. Elokuvassa onkin pientä kamaridraaman tuntua, mutta mielestäni se sopii hyvin yhteen hillinnän ja tukahdutettujen halujen kanssa. Missään tapauksessa se ei ole yksiselitteinen vastakkainasettelu egon ja superegon välillä, kuten kuvauksestani saattaa välillä luulla.

Kas, ego ja superego. Freudin käsitteet ovat sadassa vuodessa ehtineet juurtua syvälle länsimaiseen draamaan. Välillä melkein tuntuu kuin katsoisi metaelokuvaa, jossa keksitään lennosta iso osa niistä tempuista, joilla nykyään rakennetaan uskottavan oloisia henkilöhahmoja kirjoihin, näytelmiin ja elokuviin. Ja kun Spielrein kertoo Freudille seksuaalisuuden ja minän välisestä ristiriidasta, joka väistämättä vaatii toisen tuhoutumista, tajuaa todellakin katsovansa David Cronenbergin ohjaamaa elokuvaa.

Jotain kuitenkin puuttuu. Onko elokuva liiankin hillitty? En usko, sillä himon purkaukset ovat mieleenpainuvia. Pikemmin kääntäisin syyttävän sormen Freudin ja Jungin suuntaan. Heidän välinen suhteensa pysyy taka-alalla varsin pitkään, ja kun siihen vihdoin paneudutaan, se ei saa tarpeeksi ilmaa, tarpeeksi tilaa. Heidän opettaja-oppilas-seuraaja-kilpailija-kuvionsa on kiinnostava ja niin monimutkainen, että  valkokankaalla nähtävä versio tuntuu typistetyltä kuin lampaan häntä.