Arvostelu: Ällöväreissä kylpevä Piin elämä kumisee mukasyvällisiä

20.12.2012 08:07 | Muropaketin toimitus

Piin elämäAlkuperäisnimi: Life of Pi
Ensi-ilta: 21.12.2012
Ohjaaja: Ang Lee
Käsikirjoittaja: David Magee 
Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Tabu, Rafe Spall, Gérard Depardieu 
Elokuvan pituus: 127 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Voi Ang Lee, miksi sinun piti taas särkeä sydämeni? Jäämyrsky, Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme ja Brokeback Mountain ovat kauniita ja surullisia elokuvia, joista jäi ainoastaan hyviä muistoja. Mutta tämä Piin elämä, oi ja voi sentään – neonsävyillä kuorrutettu höpöhöpöhtävä kirjasovitus, josta jää mieleen digitaalinen tiikeri ja hölmistynyt olo.

Yann Martelin kirjaan perustuva Piin elämä on kertomus intialaisesta pojasta Piscine Patelista (Suraj Sharma), jonka elämä menee ylösalaisin, mullinmallin ja uusiksi. Aikuinen Pi (Irrfan Khan) kertoo tarinansa nimettömälle kirjailijalle (Rafe Spall), joka on saanut kuulla, että Piin elämä saa hänet uskomaan jumalaan.

Ei siis välttämättä kristittyjen Jumalaan, vaan yleensäkin jumalaan. Pii on nähkääs polyteistinen heppu – samaan aikaan sekä hindu, kristitty että muslimi. Ilmeisesti hänen tarinansa valaa uskoa yliluonnolliseen, koska se on niin uskomaton. Hän nimittäin joutuu pelastusveneeseen keskelle valtamerta seuranaan ainoastaan kourallinen eläintarhaeläimiä, joista mahtavin on tiikeri nimeltään Richard Parker.

Piin elämä

Kuten jo lyhyestä juonikuvauksesta käy ilmi meininki on kovin, kovin fantastista. Valitettavasti se ei vain ole kovin kiinnostavaa, eikä syy ole ainoastaan uskomistematiikan yliannostuksessa. Ensinnäkin elokuvan kirkkaana hohtava väripaletti oli minulle yksinkertaisesti liikaa. Kyse voi hyvinkin olla kapeakatseisuudesta, mutta värikylläinen merimaisema näytti lähinnä toritaiteilijan maalaukselta. Reaktio pysyi yhtä voimakkaana elokuvan alusta loppuun. 

Kun on alkanut hylkiä kuvapintaa, on vaikea jaksaa kiinnostua Piin näyttelijästä, vaikka hän epäilemättä yrittää parhaansa. Monologit digitaalisen tiikerin kanssa eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan vangitsevia eikä maailmaan uppoutumista ainakaan edistä se, että aina välillä pompataan takaisin nykyhetkeen, jossa aikuinen π juttelee kirjailijalle.

Ja se kolmiulotteinen erikoistehostetiikeri. Kuulemma noin 90 prosenttia mirrin kuvista on tehty tietokoneella. Valtaosa näyttää oikein uskottavilta, mikä ei ole ihan mitätön suoritus varsinkaan silloin, kun katin turkki kastuu. Mutta heti alkupuolella tiikeri liikkuu myös turhan kepeästi, mikä on varma animaation merkki, ja kun kerran alkaa tuijottaa valkokangasta löytääkseen sieltä virheitä… no, ei se kovin hauskaa ole.

Piin elämä

Eikä edes puhuta siitä, millainen kerronnallinen koukku loppumetreillä esitellään. Ei ainoastaan siksi, että se olisi spoileri, vaan siksi, että se syvensi turhautumisen tunnetta entisestään. Tuntuu, että tarinan fantastisen puolen ja esillepanon näennäisen realismin välinen ristiriita ei ole tällä kertaa hedelmällinen vaan höntti.

Luin Martelin romaanin vuosia sitten ja muistelen pitäneeni siitä. Ehkä makuni on muuttunut tai ehkä käsikirjoittaja David Magee on yhdessä Ang Leen kanssa korostanut sellaisia kohtia, jotka jätin aikanaan huomiotta. Oli miten oli, tästä ihmeellisestä matkasta jää suuhun pistävän karvas maku, jonka voi pestä pois vain videoilla oikeista tiikerinpoikasista.

PlusMiinusNolla
– Äklön näköinen.
+ Hieno on tietokonetiikeri.
– Olo elokuvateatterissa ei ollut lumoutunut vaan ankeutunut.

Muropaketin uusimmat