Arvostelu: Brad Pittin tähdittämä Ad Astra -scifi-elokuva on lumoava mestariteos

Omaperäisiä, ihmistä ja ihmisyyttä käsitteleviä elokuvia tehnyt James Gray on vihdoinkin päässyt ohjaamaan ison budjetin Hollywood-tuotannon. Ad Astra on silti täysin ohjaajansa näköinen elokuva ja mahdollisimman kaukana aivottomasta megamäiskeestä.

Ensi-ilta: 20.9.2019
Alkuperäisnimi: Ad Astra
Ohjaus: James Gray
Käsikirjoitus: James Gray & Ethan Gross
Pääosissa: Brad Pitt, Tommy Lee Jones, Liv Tyler, Ruth Negga & Donald Sutherland
Pituus: 123 minuuttia
Ikäraja: K12

Toivottavasti Brad Pittin nimi onnistuu houkuttelemaan tarpeeksi katsojia teattereihin, jotta hänen tähdittämästään Ad Astra -elokuvasta tulee hitti, sillä aikuiskatsojille suunnatttuja suuren budjetin tieteiselokuvia tehdään nykyään aivan liian vähän. Jättikaupoissa myös 20th Century Foxin ostanut Disney ei valitettavasti näytä luottavan pelkästään yhteen maailman kuuluisimmista näyttelijöistä, sillä Ad Astran mainoskampanja on ollut pelkkää huijausta ja katsojien aliarviointia. Ihanan hidastempoista ja älykästä scifi-elokuvaa on yritetty kaupata katsojille jonkin sortin tehosteseikkailuna, vaikka jokainen yhdenkin aiemman James Grayn ohjaustyön nähnyt tietää, että hän ei tee aivotonta viihdemoskaa. Toimintaa ei Ad Astrassa oikeastaan ole mukana sen enempää kuin mitä trailereissa jo nähtiin.

Gray on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Ethan Grossin kanssa. Ohjaajan faneille teemat ovat tuttuja ja hän on periaatteessa kertonut tämän saman tarinan jo aiemminkin esimerkiksi The Yards – ja We Own the Night -elokuvissa. Nyt Brooklyn on vain vaihtunut avaruuteen.

Elokuvan juoni on hyvin simppeli, eikä se oikeastaan ole edes kovin tärkeä osa teosta. Noin sata vuotta tulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa Pitt esittää astronautti Roy McBridea, joka lähetetään pitkälle matkalle kohti Neptunusta, tarkoituksenaan löytää vielä mahdollisesti hengissä oleva isänsä. Tommy Lee Jonesin näyttelemä, vuosikymmeniä sitten Maan ulkopuolista elämää etsiessään kadonnut vanhempi McBride on kaikkien aikojen kuuluisin ja arvostetuin astronautti, jonka jalanjälkiä hänen poikansa on seurannut.

Myös nuorempi McBride on valioyksilö, astronautti jonka pulssi ei kohoa edes avaruuskävelyn aikana yli kahdeksankymmenen.

Päällisin puolin Ad Astra on avaruusmatka, mutta scifi-draaman pääpaino on suurissa kysymyksissa – ihmisyydessä, valinnoissa, ihmissuhteissa, luopumisessa, rakkaudessa, odotuksissa ja kuolemassa. James Gray on usein käsitellyt samoja aiheita elokuvissaan perhesuhteiden kautta, nostaen keskiöön vanhempien lapsilleen asettamat odotukset ja niissä onnistumisen tai epäonnistumisen. Tällä kertaa kysymyksiä pohditaan kompleksisen isä-poika-suhteen kautta. Samoja asioita voisi miettiä vaikka faija ja ja poika olisivat roskakuskeja, mutta avaruuteen sijoitettuna aiheet tuntuvat tietysti syvällisemmiltä.

Brad Pitt on parhaimmillaan juuri näissä rooleissa, joissa hänen hahmonsa pitää tunteet patoutuneena sisälleen. Hän esittää McBridea niin pienin elein, että sitä voi hädin tuskin edes kutsua näyttelemiseksi.

Mutta voi hitto sentään kuinka hienosti homma toimiikaan!

Pitt on aina ollut näyttelijä, joka vaatii todella taitavan ohjaajan ollakseen hyvä. Gray on nimenomaan näyttelijöiden ohjaaja ja hänen avullaan Pitt venyy Oscarin arvoiseen suoritukseen. Tärkeässä osassa on myös näyttelijän kertojaääni, jota ilman elokuva ei todennäköisesti toimisi lainkaan tai ainakaan se ei porautuisi niin syvälle sieluun. Hetkittäin kauniiden kuvien ja kertojaäänen yhdistelmästä tulee mieleen Terrence Malickin mestarillinen Tree of Life, jossa Pitt myös esitti pääosaa.

Brad Pitt on äänessä läpi koko elokuvan, pohtien esimerkiksi suhdetta isäänsä ja välähdyksinä nähtävään vaimoonsa, jolle hänellä ei ole riittänyt tarpeeksi aikaa vaativan työnsä takia.

Parin tunnin mittaisen teoksen loppupuolisko toimii parhaiten, tunnelatauksen noustessa huippuunsa ja palan katsojan kurkkuun. McBride ei ole edes varma haluaako löytää isänsä. Matka jatkuu kuitenkin avaruuden pimeydessä ja astronautin kertojaääni kuiskaa kliseen “in the end the son suffers the sins of the father”, joka on ainakin tässä tapauksessa totta.

Ad Astra ei missään tapauksessa ole vaikea taide-elokuva, vaan varttuneemmalle väelle suunnattu tieteiselokuva, jonka vietäväksi kannattaa vain hypätä.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka paljon elokuvassa on käytetty tietokonetehosteita, sillä Ad Astra on yksi niistä harvoista elokuvista joissa niihin ei kiinnitä mitään huomiota. Teos on niin upean näköinen, että siitä voisi melkeinpä nauttia ilman ääntä, sillä suunnilleen mistä tahansa avaruuteen sijoittuvasta kohtauksesta saisi tehtyä komean julisteen tai taulun seinälle. Elokuvaaja Hoyte van Hoyteman taltioimat kuvat ovat vähintään yhtä komeita kuin Interstellarissa, joka oli myös hänen kuvaamansa.

Musiikki ja äänisuunnittelu ovat myös äärimmäisen tärkeässä osassa Ad Astrassa. Max Richterin säveltämä score toimii täydellisesti ja äänisuunnittelusta elokuva ansaitsee Oscarin. Äänitehosteita ovat tehneet muun muassa kokkolalaisen H5 Film Sound -studion foleyartistit ja äänittäjät. Itse näin elokuvan Tennispalatsin tekniikaltaan parhaassa ykkössalissa, mutta suosittelen sen katsomista Itiksen IMAX-teatterissa, jossa teos toimii taatusti vielä paremmin.

Haikeasta ja surullisen kauniista tunnelmastaan huolimatta elokuva on myös täynnä toivoa. Kaikella on tarkoituksensa ja äärettömässä maailmankaikeudessa mitättömän pienen ihmisen rakkaus lähimmäisiään kohtaan on silti tärkein ja suurin asia.

Ad Astra on parasta ison budjetin scifiä sitten Denis Villeneuven Arrival – ja Blade Runner 2049 -elokuvien. Hollywood-tuotoksena se on mestariteos, joka ansaitsee täydet viisi tähteä.

P.S. Luin kollegoiden viime viikolla rustaamat ensituntumat vasta nyt tämän tekstin kirjoitettuani. He mainitsevat monia samoja asioita, joka vain vahvistaa jo toteamani – Ad Astra ei todellakaan ole vaikea elokuva, vaikka onkin taiteellisesti kunnianhimoinen.

AD ASTRA

”Ad Astran ansiosta ääretön maailmankaikkeus on taas vähän parempi paikka.”