Uusimmat

Arvostelu: Andy ”Klonkku” Serkisin ohjaama Breathe on romanttista lässytystä vailla sydäntä

16.11.2017 07:03 Helinä Laajalahti


Motion capture -rooleistaan tunnetun Andy Serkisin esikoisohjaus kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan vaikeasti vammautuneesta miehestä, josta kasvaa vammaisten oikeuksien puolestapuhuja.


Ensi-ilta: 17.11.2017 / Alkuperäisnimi: Breathe / Ohjaus: Andy Serkis / Käsikirjoitus: William Nicholson / Pääosissa: Andrew Garfield, Claire Foy, Tom Hollander, Hugh Bonneville / Pituus: 118 min / Ikäraja: 12


Andy Serkis on kaikkien tuntema Sormustarun Klonkku ja Apinoiden planeetan Caesar. Nyt hän on myös elokuvaohjaaja, jonka esikoiselokuva on tositapahtumiin pohjautuva draama – ja hieman ehkä yllättäen, myös riipaisevan herkkä rakkaustarina.

Liikkeentunnistustekniikalla luotujen hahmojen isänä tunnetulta näyttelijältä olisi kieltämättä odottanut romanttisen draaman sijaan jotain muunlaista tarinaa ohjausdebyytin aihepiiriksi, seikkailua tai fantasiaa. Serkisin liikkeentunnistusguruilukin tulee Breathessa esille ainoastaan Tom Hollanderin hahmojen myötä – näyttelijä nimittäin esittää kaksosveljiä, joista molemmat nähdään useasti samassa kohtauksessa.

Breathe kertoo tosipohjaisen tarinan Robin Cavendishista (Andrew Garfield), nuoresta ja elämää rakastavasta yrittäjästä, joka välittää Keniasta teetä Britanniaan.

Cavendishin tulevaisuudensuunnitelmat katkeavat kuitenkin kuin seinään hänen sairastuessaan polioon. On vuosi 1958 eikä kaulasta alaspäin halvaantuneelle 28-vuotiaalle luvata elinaikaa muutamaa kuukautta pidempään. Hänen vaimonsa Diana (The Crown -tv-sarjasta tuttu Claire Foy) ei kuitenkaan anna periksi vaan päättää tarjota miehelleen mahdollisimman pitkän ja rikkaan elämän.

Koska Cavendish ei voi liikkua mihinkään ilman hengityslaitetta, hän alkaa yhdessä ystävänsä Teddy Hallin (Hugh Bonneville) kanssa suunnitella liikuteltavaa tuolia, missä hengityslaite kulkisi mukana ja mahdollistaisi sairastuneen liikkua myös sairaalan ulkopuolelle. Pian Cavendish ajelee pyörätuolillaan ihmisten ilmoilla ja todistaa vääräksi uskomukset, että vaikeasti vammautuneiden pitäisi pysytellä pelkästään sairaalan seinien sisällä.

Cavendish teki aikoinaan sairaalateknologista historiaa ja eli pidempään kuin kukaan uskalsi edes haaveilla. Elokuvan on tuottanut hänen poikansa, Jonathan Cavendish, jonka aikuista versiota elokuvassa esittää Game of Thronesista tuttu Dean-Charles Chapman. William Nicholsonin käsikirjoitukseen on siis ollut tarjolla sisäpiirin tietoa.

Breathe pyrkii selvästikin samaan kuin kolmen vuoden takainen, James Marshin ohjaama Stephen Hawking -henkilökuva Kaiken teoria. Garfield ei kuitenkaan saa ammennettua traagiseen hahmoonsa samanlaista kipinää ja uskottavuutta kuin Hawkingistaan Oscarilla palkittu Eddie Redmayne.

Breathe laahaa tarinallisesti ja keskittyy niin alleviivatusti luomaan maailmoja syleilevää, kaiken voittavaa rakkaustarinaa, että todelliset ihmiset tämän takana ja heidän saavutuksensa jäävät varjoiksi. Tarkoituksena on ilmeisesti ollut inhimillistää tarina vakavasta sairaudesta ja vammautumisesta, mutta Breathe päätyy glorifioimaan keskushahmojaan lähes epäuskottavuuteen saakka.

Alkupuolella rakastuneiden keskushahmojen käyskentely Afrikan auringonlaskussa on vielä viattomuudessaan vallan herttaista, mutta sama hempeily jatkuu koko elokuvan, läpi vakavienkin ja vaikuttaviksi suunniteltujen kohtausten. Loppukohtaus on venytetty niin pitkäksi kyynelpurojen maksimoimiseksi, että se kääntyy itseään vastaan. Jos katsojalle tulee kohtauksesta tunne, että toivoisi päähenkilön jo kuolevan pois (koska kyseessä on muutaman vuosikymmenen taakse sijoittuva, tositapahtumiin pohjautuva elokuva, tämä tuskin on juonipaljastus), on metsään menty suhteellisen pahasti.

Breathe on ilahduttavan optimistinen, eikä se tunnu vammautuneen holhoamiselta. Silti kokonaisuus muljahtelee harmillisen usein romanttiseksi lässytykseksi.

BREATHE

2

”Vaikeasti vammautuneen miehen ja tämän vaimon taistelusta sairautta vastaan koittaa olla ilahduttavan optimistinen, mutta Andy Serkisin esikoisohjaus kallistuu romanttiseksi lässytykseksi. Pyrkimys katsojan nenäliinankulutuksen maksimoimiseen kääntyykin itseään vastaan.”

Helinä Laajalahti

”Olen kirjoittanut Muropakettiin freelancerina elokuvajuttuja ja -arvosteluita vuodesta 2017 lähtien, ja sitä ennen muun muassa Episodiin (vuodesta 2004), Koulukinoyhdistyksen Media-avaimeen ja nyt jo edesmenneen Discshopin leffablogiin. Ennen koronaa toimin myös matkailutoimittajana, ja nykyisin toimittelun ohella striimaan koulutuksia. Suosikkileffani ovat sekalainen seurakunta Imperiumin vastaiskua, Trainspottingia ja Jim Jarmuschin Night on Earthia, sarjapuolella sydäntä lähellä ovat olleet Buffy, Supernatural ja Fringe. Kun oikein haluan upota pumpuliin, pelaan ties kuinka monetta kertaa The Witcher: Wild Huntia.”

Muropaketin uusimmat