Arvostelu Hytti nro 6 on viiden tähden mestariteos
Hytti nro 6 ei ratsasta nostalgialla, vaan kertoo yleismaailmallisen kertomuksen ihmisyydestä ja pyrkimyksestä hyvään.
Ensi-ilta: 29.10.2021
Alkuperäisnimi: Hytti nro 6
Ohjaus: Juho Kuosmanen
Käsikirjoitus: Andris Feldmanis, Livia Ulman ja Juho Kuosmanen, Rosa Liksomin romaanin innoittamana
Pääosissa: Seidi Haarla, Yuriy Borisov, Dinara Drukarova, Julia Aug, Lidia Kostina, Tomi Alatalo
Pituus: 106 minuuttia
Ikäraja: K7
Ohjaaja Juho Kuosmanen näytti jo vuonna 2016 legendaarisesta nyrkkeilijä Olli Mäestä kertovalla debyyttiohjauksellaan maailmalle, että Suomesta tulee muitakin loistavia elokuvantekijöitä kuin Aki Kaurismäki.
Kuosmasen Hymyilevä mies, eli kansainvälisesti The Happiest Day in the Life of Olli Mäki voitti ensimmäisenä suomalaisena elokuvana Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -palkinnon. Se oli omaa luokkaansa kotimaiseksi elokuvaksi, mutta Hytti nro 6 on jotain muuta, vielä paljon parempi ohjaustyö, pienimuotoinen mestariteos, jossa junan hyttiin mahtuu melkein koko maailma.
Hytti nro 6 sai ansaitusti heinäkuussa Cannesin elokuvajuhlien kakkospalkinnon, eli Grand Prix’n, jonka se jakoi poikkeuksellisesti iranilaisen Asghar Farhadin ohjaaman A Heron kanssa. Hytti nro 6 on myös Suomen Oscar-ehdokas. Elokuva kilpailee ensin pääsystä parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon lyhytlistalle, jonka joukosta valitaan varsinaiset ehdokkaat.
Yhdysvalloissa leffan levittäjänä toimii Sony Pictures Classics, joka antaa hyvät lähtökohdat kilpailuun. Markkinointikampanja ja nimekäs yhteistyökumppani ovat silti toissijaisia, sillä elokuvan tarina on universaali, erikoisista hahmoistaan huolimatta samaistuttava draama, joka kiertää ihmissuhdekertomusten kliseet kaukaa ja omaperäisen taitavasti. Upean visuaalisen ilmeen ja osaavien näyttelijöiden avulla näennäisen simppeli kertomus kouraisee syvältä.
Rosa Liksomin saman nimisestä kirjasta ammentava Hytti nro 6 kertoo suomalaisesta arkeologian opiskelijasta Laurasta (Seidi Haarla). Hän matkustaa junalla läpi hyisen Venäjän Murmanskiin katsomaan kalliopiirustuksia. Hyttitoverikseen Laura saa valitettavasti vähän nuoremman kaivostyöläismies Ljohan (Juri Borisov), joka vaikuttaa aluksi täysjuntilta juopolta, jolla ei ole käytöstapoja lainkaan. Usean päivän mittaisen matkan aikana kaksi täysin erilaista ihmistä löytävät yhteyden, ystävyyden ja hitusen romantiikkaakin.
Ikkunan takana ohi kiitää jäätävän kylmä Venäjän talvi, mutta Kuosmasen elokuvan ytimestä löytyy hurmaavan inhimillistä lämpöä, suuria ja osittain padottuja tunteita ja huumoriakin. Hytti nro 6 on realistinen draama, josta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Mielialankohottajana elokuva toimii vielä paremmin toisella katselukerralla ja korostaa kaksikon kaverukset-asetelmaa.
Elokuva ei ole suora adaptaatio Liksomin kirjasta, vaan nappaa siitä lähinnä lähtöasetelmansa. Tapahtumat on siirretty 1980-luvulta jonnekin 1990-luvun puoliväliin, aikaan ennen matkapuhelimia. Ljohan hahmo on huomattavasti nuorempi kuin kirjassa, eikä hän ole läheskään yhtä pelottava ilmestys.
Laura on viettänyt aikaa Moskovassa varttuneemman naisystävänsä Irinan (Dirana Drukarova) kanssa, jonka ystävä- ja tuttavapiiri koostuu älyköistä, taiteilijoista ja akateemikoista. Matka Murmanskiin alkaa Irinan yllyttämänä. Hän ei tahdo sitoutua, vaan päästä eroon Laurasta, joka haluaa elää perinteisemmässä parisuhteessa. Matkalta soitetut puhelut Irinalle vain vahvistavat, ettei hän kaipaa Lauraa takaisin elämäänsä.
Lauran ja Lhojan ystävystymisessä kestää sopiva tovi. Se vaatii esimerkiksi yhden yön yli kestävän pysähtymisen pikkukaupungissa, jossa kaksikko päätyy juopottelemaan läpi yön Lhojan ”isoäidin” kanssa.
Mies voi olla juntti ja päällisin puolin kovis. Silti hän mököttää kuin pikkulapsi, kun hyttiseuraksi tulee hetkeksi suomalainen muusikonretku, jonka kanssa Lauralla pitäisi periaatteessa olla paljon enemmän yhteistä. Pieleen menevä kohtaaminen epärehellisen maanmiehen kanssa saa Lauran ainakin arvostamaan Lhojan rehellisyyttä, joka ei aluksi vaikuta olevan häntä määrittävä ominaisuus.
Ohjaaja Kuosmanen ja lavastaja Kari Kankaanpää vievät katsojan väkisin 1990-luvulle, junaan jonka tuoksut ja hajut tuntuvat nenässä ja kylmyys puskee kolisten sisään vaunujen välistä. J.-P. Passin kuvaus vain vahvistaa tunnelmaa – ikään kuin hänen kameransa kautta näkisi suoraan todelliseen menneisyyteen. Käsivarakamera esittelee päähenkilöt läheltä, matkassa rähjääntyneenä ja kaikkine vikoineen, muttei silti tunnu ylimääräiseltä tunkeilijalta ahtaassa hytissä.
Hytti nro 6:tta on verrattu Richard Linklaterin Before-trilogian ensimmäiseen Before Sunrise – Ennen auringonnousua -elokuvaan. Molemmissa kaksi eri maista kotoisin olevaa muukalaista kohtaavat junassa, löytävät toisensa ja yhteisen sävelen, mutta tunnelmaltaan ja tyyliltään elokuvat eroavat toisistaan huomattavasti.
Before Sunrisen skenaario tuntuu itse elokuvan maailmassa realistiselta, mutta todellisuudessa vastaavia yhden yön kohtaamisia ei usein tapahdu. Sen loputon dialogi voi ehkä olla luontevaa fiksun nuoren jenkkimiehen ja ekstrovertin ranskalaisnaisen keskustella. 1990-luvulla interrail-reissulla olleiden kokemukset ja kohtaamiset vieraiden kulttuurien edustajien kanssa olivat ehkä parhaimmillaan lähempänä Hytti nro 6:n tarinaa ja tapahtumia.
Kuosmasen elokuva on pieni mestariteos, jossa jokainen osa-alue loksahtaa paikalleen. Paketin kruunaavat erinomaiset pääosanesittäjät, sekä ratkaisu sijoittaa tapahtumat yhden aikakauden loppuun, analogiseen tekniikkaan luottavan maailman viimeisiin hetkiin. Nykyään jokaisen taskussa oleva puhelin tarjoaa mahdollisuuden olla aina jonkun seurassa ja sulkea halutessaan ympäröivä todellisuus ulkopuolelle. Ilman oikeaa yksinäisyyttä täysin vieraaseen hyttitoveriin tutustuminen ei ehkä enää ole pakollista tai väistämätöntä.
HYTTI NRO 6
”Hytti nro 6 ei ratsasta nostalgialla, vaan kertoo yleismaailmallisen kertomuksen ihmisyydestä ja pyrkimyksestä hyvään. Hyisen Venäjän paukkuva pakkanen tuntuu harvoin näin lämpimältä.”
