Uusimmat

Arvostelu Christopher Nolanin Dunkirk tukehtuu omaan massiivisuuteensa

17.07.2017 23:00 Aki Lehti
Dunkirk

Kuva: © 2017 Warner Bros. Entertainment Inc. All Rights Reserved.

Christopher Nolan yrittää tehdä samanaikaisesti oman Arabian Lawrencensa ja Veteen piirretyn viivansa, mutta sodan henkilökohtaiset kauhut hukkuvat pompöösin paisuttelun alle.


Ensi-ilta: 19.7.2017 / Alkuperäisnimi: Dunkirk / Ohjaus: Christopher Nolan / Käsikirjoitus: Christopher Nolan / Pääosissa: Kenneth Branagh, Cillian Murphy, Fionn Whitehead, Aneurin Barnard, Harry Styles, James D’Arcy, Jack Lowden, Barry Keoghan, Tom Glynn-Carney, with Mark Rylance, Tom Hardy  / Pituus: 107 minuuttia / K16


Jos Christopher Nolanin aiemmat elokuvat ovat meinanneet tukehtua suuruuteensa, niin nyt ohjaaja vetää patetiansa niin överiksi, että katsojasta alkaa tuntua viimeistään jo puolen tunnin jälkeen siltä kuin kaulan ympärillä olisi nippuside, joka kiristyy kiristymistään jokaisella hengenvedolla.

Ohjaajan mukaan Dunkirk ei ole sotaelokuva, vaan jännäri, mutta mitään jännittävää tästä loputtomasta paisuttelusta ei löydy. Nolan on yrittänyt muuttaa tyyliään ja Dunkirk on ilmeisesti hänen käsityksensä taide-elokuvasta, mutta se kärsii silti täsmälleen samoista ongelmista kuin miehen muutkin teokset. Mukana on paljon hyvää, mutta huonot hetket ja ongelmalliset taiteelliset valinnat ovat pahimmillaan suorastaan raivostuttavia.

Kuten kaikille on varmaan tullut selväksi, niin Dunkirk kertoo Dunkerquen evakuoinnista, eli liittoutuneiden toisessa maailmansodassa suorittamasta evakuointioperaatiosta, jossa Ranskasta Dunkerquen rannalta kuljetettiin yli 300 000 sotilasta Isoon-Britanniaan. Mukana oli myös runsaasti siviilialuksia aina kalastusveneistä lähtien. En ole aiheen asiantuntija, joten jätetään tositapahtumaan perustuvan elokuvan historiallinen paikkansapitävyys asiantuntijoiden kommentoitavaksi.

Tästä eteenpäin luvassa on muutama elokuvan kerrontatyyliin liittyvä spoileri, eli lopeta lukeminen tähän, jos et halua tietää millä keinoin Nolan kuljettaa itse käsikirjoittamaansa tarinaa eteeenpäin!!!

 

Dunkirk kertoo evakuointitarinan kolmesta eri näkökulmasta, kolmen eri aikajanan avulla, tyylillä jolle ei ole oikein mitään järkevää syytä. Tapahtumat rannalla alkavat viikkoa ennen siviiliveneiden saapumista, Englannista matkaan lähtevä pikkupaatti lähtee merille päivää ennen ja Tom Hardyn esittämän lentäjän stoori starttaa vain tuntia aiemmin. Lopussa aikajanat tietysti risteävät.

Nolan on tainnut tajuta leikkaushuoneessa, että hänen hahmojensa stoorit näyttävät ja tuntuvat eri tapahtumapaikoista huolimatta niin samanlaisilta, että mukaan on ollut pakko änkeä jokin juju, kikka joka saa katsojan tuntemaan itsensä fiksuksi joutuessaan käyttämään omia aivojaan laittaessaan palasia paikalleen. Harmi vain, että Dunkirkin palapeli on helpompi kasata kuin Kinder-munan kuuden palan koettelemus, varsinkin kun Nolan vääntää jälleen kerran rautalangasta heti aluksi mistä on kyse.

Koska Dunkirkissä ei paljon puhuta, niin ohjaaja avaa lähtöasetelman lätkäisemällä valkokankaalle faktat tekstimuodossa. Ei-lineaarinen kerronta kuitenkin toimii, mutta kikkailun olisi voinut selittää hienovaraisemminkin. Onneksi tällä kertaa emme ainakaan joudu kuuntelemaan hahmojen välistä keskustelua, joka on tarkoitettu suoraan katsojalle, kuten parhaimmillaan nerokkaan Interstellarin kamalimmassa kohtauksessa, jossa fyysikko alkaa avaruudessa selittää kynän ja paperiarkin avulla mustan aukon toimintaperiaatteita astronauteille, joilla taatusti on asiaan liittyvät faktat jo hallussa.

Dunkirkin näyttelijöinä voisi olla aivan ketä tahansa, sillä ideana on ilmeisesti ollut tehdä kaikista päähenkilöistä kasvottomia sotilaita, sodan uhreja, sankareita tai pelkureita. He kaikki hautautuvat osaksi yhtä suurta massaa, ja katsojalla ei ole ketään johon tarttua. Ratkaisu olla kertomatta yhdenkään miehen taustatarinaa on ymmärrettävä, mutta yksilötason kärsimys ei tunnu oikein miltään, koska ohjaaja vain siirtelee hahmoja kohtauksesta toiseen, voidakseen näyttää toinen toistaan komeampia kuvia. Vain pienen pelastusretkelle lähtevän kalastusaluksen nuorukaiset vaikuttavat oikeilta ihmisiltä.

Upealtahan Dunkirk näyttää, totta kai. Nolanilla ei ole koskaan ollut vaikeuksia sommitella kuviaan toimivaksi kokonaisuudeksi, mutta miehellä on taas turhan kiire. Tarina ei etene yhtään sen paremmin, vaikka kuvasta toiseen leikataan vähintään viiden sekunnin välein. Ilmataistelut ja kaukaa kuvatut otokset rannasta näyttävät parhaimmillaan uskomattoman hienoilta, mutta niiden vastapainoksi on taas tarjolla aivan liikaa lähikuvia ihmisten kasvoista ja turhanpäiväistä kikkailua.

Musiikista vastaa tietysti taas Hans Zimmer. Säveltäjän tyylissä ja paisuttelussa ei ole mitään vikaa oikein annosteltuna, mutta Dunkirkissä musiikki ei vaikene lopun lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta oikeastaan kertaakaan koko elokuvan aikana. Score jatkuu kohtauksesta ja tapahtupaikasta toiseen taukoamatta, koska ohjaaja haluaa kasvattaa jännitystä, mutta onnistuu vain ärsyttämään. Dynamiikka ja nyanssit ovat ilmeisesti tuntemattomia käsitteitä, sillä todella moni kohtauksista olisi ollut paljon koskettavampi, jos katsoja kuulisi vain taistelun, pelon ja paniikin oikeat äänet, eikä kaiken peittävää tuuttausta.

Dunkirk on komean näköistä katsottavaa, joka kannattaa ehdottamasti kokea mahdollisimman suurelta kankaalta, mieluiten IMAX-teatterissa, jos moinen mahdollisuus tulee ulkomaanreissulla vastaan. Haahuilemalla paikasta ja hetkestä toiseen Nolan yrittää tehdä oman Veteen piirretyn viivansa ja hänen maisemakuvansa tuovat mieleen Arabian Lawrencen kauniin jylhyyden. Terence Malickin hienostuneen runollista ja unenomaista pohdintaa Dunkirk ei tarjoa, eikä myöskään David Leanin suurten maisemien keskeltä löytyviä tarkkaan piirrettyjä pieniä ihmishahmoja ja -kohtaloita.

Kyllä tämän teknisesti upean teoksen mieluusti toisenkin kerran katsoo, mutta mitään sen syvällisempää Nolan ei sodasta onnistu elokuvallaan kertomaan.

DUNKIRK

2,5

”Dunkirkillä Christopher Nolan yrittää tehdä jotain erilaista. Jälki on komeaa, mutta kaikki ohjaajan helmasynnit ovat taas mukana”

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat