Arvostelu: Love, Death & Robots -scifi-sarja on onnistunut ja todella mielenkiintoinen kokeilu

Netflixin Love, Death & Robots -animaatioantologia sisältää 18 taidolla tehtyä lyhytelokuvaa.

David Fincherin ja parhaiten ensimmäisen Deadpool-elokuvan ohjaajana tunnetun Tim Millerin scifiin keskittyvä Love, Death & Robots -antologiasarja tarjoaa 18 animaatiolyhytelokuvaa, joista jokaisen on tehnyt eri tiimi ja joiden tyylit vaihtelevat fotorealistisesta tietokoneanimaatiosta perinteiseen piirrettyyn ja kaikkeen siltä väliltä. K18-leimalla varustettujen lyhäreiden mitta on kuuden ja kuudentoista minuutin välillä. Ikäraja on oikea, sillä suurin osa teoksista sisältää ääriväkivaltaa ja seksikohtauksia, joita ei todellakaan ole tarkoitettu lapsille.

Jokainen teos on oma kokonaisuutensa, eli ne voi katsoa missä järjestyksessä huvittaa. Netflixin katsomismaratoniin yllyttävä systeemi, joka siirtyy automaattisesti seuraavaan jaksoon ennen lopputekstejä ja hyppää alkutekstien yli on mitä tahansa katsoessa sietämättömän ärsyttävä, mutta tässä tapauksessa järjetön.

Lyhyitä pätkiä ei todellakaan kannata ahmia kerralla, sillä melkein jokainen niistä antaa ajattelemisen aihetta. Tuttuun scifi-tyyliin useat animaatioista kommentoivat nykyhetken ongelmia. Suosittelen tsekkaamaan jaksot kokonaisina alku- ja lopputekstien kera, pitämään breikin jokaisen välissä ja miettimään mitä tekijät oikein halusivat sanoa.

Love, Death & Robots ei sisällä ainuttakaan todella huonoa jaksoa, mutta muutaman hyvin keskinkertaisen. Ei niin yllättäen nämä ovat tarinoita, joissa väkivallalla mässäilllään vain sen itsensä vuoksi.

Lyhytelokuvista melkein kaikki sopivat scifi-otsakkeen alle, mutta mukana on paljon muutakin – kauhua, Mad Max -menoa, huumoria ja yliluonnollisia otuksia. Pelottavimmissa teoksissa on mukana body horroria, ja lainaapa yksi jaksoista perusideansa melkein suoraan Hitchcockin Takaikkunasta.

Vinksahtanutta komediaa sisältävät teokset on onneksi tajuttu pitää sopivan lyhyinä, juuri sen mittaisina että simppeli idea naurattaa koko jakson ajan. Näihin kuuluvat esimerkiksi Alternative Histories ja When the Yogurt Took Over, joista ensimmäinen esittelee kuusi eri vaihtoehtoista todellisuutta, joissa Hitler kuolee ennen kuin pääsee valtaan ja toinen näyttää nimensä mukaisesti miten maitotuotteista tulee ihmistä fiksumpia.

Omaksi suosikikseni nousee Zima Blue, teoksista rauhallisin, joka ehtii kymmenen minuutin aikana esitellä kiehtovan scifi-todellisuuden ja uskottavia hahmoja. Yhtä suuren vaikutuksen tekeviä tarinoita löytyy yleensä vain tieteiskirjallisuuden puolelta ja animaatio perustuukin Alastair Reynoldsin tekstiin. Zima Blue oli jaksoista ainoa, joka sai herkistymään.

Moni lyhäreistä on rehellisen seksistinen, joka tietysti ärsyttää. Se, että sarja näyttää myös miesten sukuelimiä ei hetkauta suuntaan tai toiseen, sillä esineellistämisen kohteeksi päätyvät vain naiset ja naisenkaltaiset oliot tai robotit. Seksi mainitaan periaatteessa jo sarjan nimessäkin, mutta useat seksikohtauksista ovat lapsellisia, teinipoikamaisia fantasioita. Sarjalle olisi voinut aivan yhtä hyvin antaa nimeksi Sex, Death & Robots.

Love, Death & Robots jää silti reippaasti positiivisen puolelle. Monet lyhytelokuvista toimisivat taatusti täysmittaisinakin, mutta tällaisinakin ne saavat katsojan pohtimaan vakavia ja tärkeitä aiheita, kuten hyvän scifin kuuluukin. Monet teoksista ovat upean näköisiä ja melkein kaikki onnistuvat myös viihdyttämään. Sarja on hieno kokeilu, jolle toivottavasti tehdään jatkoa.

Love, Death & Robots tuli tarjolle Netflixiin perjantaina 15. maaliskuuta.