Arvostelu: David O. Russellin ja Jennifer Lawrencen uutuuselokuva Joy yllättää
Ensi-ilta: 1.1.2016
Alkuperäisnimi: Joy
Ohjaus: David O. Russell
Käsikirjoitus: David O. Russell & Annie Mumolo
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Bradley Cooper, Robert De Niro, Isabella Rossellini, Virginia Madsen, Diane Ladd, Édgar Ramírez
Pituus: 125 minuuttia
Ikäraja: S
Idea: Yksinhuoltajaäidistä kasvaa piinkova liikenainen fantasialla höystetyssä elämäkertadraamassa.
Arvostelija: Martta Kaukonen
David O. Russell on yksi Hollywoodin omalakisimmista ohjaajista. Hän onnistuu jälleen hämmentämään saippuaoopperaa ja elämäkertadraamaa sekoittavalla uutuudellaan.
Ohjaaja David O. Russell osaa yllättää. Muutaman indietuotannon jälkeen vuonna 1999 ilmestynyt läpimurtoelokuva Kolme kuningasta oli ironinen toimintaelokuva kolmen sotilaan (George Clooney, Mark Wahlberg ja Ice Cube) seikkailuista Persianlahden sodan jälkeisessä Irakissa. Seuraavaksi Russell ohjasi tähänastisen uransa omituisimman elokuvan. Vuonna 2004 julkaistu I Heart Huckabees kertoo eksistentialistisista etsivistä (Isabelle Huppert ja Dustin Hoffman), jotka auttavat asiakkaitaan löytämään elämän tarkoituksen.
Kuusi vuotta myöhemmin ohjaaja hyppäsi taas genrestä toiseen tosipohjaisella nyrkkeilijäelämäkerrallaan Taistelija (2010), jossa Mark Wahlberg näytteli mestari Micky Wardia. Mielenterveyskuntoutujasta (Bradley Cooper) kertova komediallinen draama Unelmien pelikirja (2012) nosti Russellin Hollywood-ohjaajien ykköskaartiin. Sitä seurasi seuraavana vuonna American Hustle, rikoselokuva, jota katsoessaan katsoja sai ihmetellä, kuka huijaa ketä.
David O. Russellin uutuus on taas jotakin aivan muuta kuin ohjaajan aiemmat työt. Hän on kirjoittanut Joyn yhteistyössä Annie Mumolon kanssa, joka osoitti kykynsä jo Morsiusneidot-elokuvalla. He ovat tarttuneet yhdysvaltalaisen keksijän Joy Manganon (s.1956) (Jennifer Lawrence) elämään. Miten lattiamopin keksijästä muka saa kiinnostavan elokuvan? Russell onnistuu siinä tekemällä suoraviivaisen elämäkerran asemesta fantasialla maustettua saippuaoopperamaista draamaa.
Isoäiti Mimi (Diane Ladd) on aina uskonut, että hänen tyttärentyttärestään Joysta tulee jotakin suurta. Sen sijaan Joy on onneton kahden pienen lapsen yksinhuoltajaäiti. Mukuloidensa lisäksi hän hoitaa omalaatuista perhettään. Narsisti-isä Rudy (Robert De Niro) asustelee tyttärensä kellarissa, samoin hänen vastuuton ex-aviomiehensä Tony (Édgar Ramírez). Äiti Terry (Virginia Madsen) makaa sängyssä ja tuijottaa saippuaoopperaa, kun Joy saa korjata hänen aiheuttamiaan vesiputkivaurioita.
Joy saa viimein otteen elämästä, kun hän satuttaa kätensä lasinsiruihin mopatessaan samppanjalasin sirpaleita. Hän keksii mopin, jonka voi puristaa kuivaksi vartta kääntämällä ja jonka kangasosan voi irrottaa ja pestä pesukoneessa. Isän miljonäärinaisystävä Trudy (Isabella Rossellini) sijoittaa keksintöön. Ostostelevision tuottaja Neil (Bradley Cooper) innostuu ottamaan tuotteen kanavalleen myyntiin.
Nuoren vahvan naisen kasvudraama tuo mieleen ranskalaisen François Ozonin saippuaoopperaa muistuttavan draaman Potiche – aivovaimo, jossa palkintovaimo (ranskaksi potiche) voimaantuu ja alkaa pyörittää kidnapatun miehensä tehdasta. Joy leikittelee saippuaoopperan genrellä vielä villimmin. Joyn äiti seuraa samaa Dynastiaa ja Dallasta muistuttavaa sarjaa televisiosta vuosikymmenestä toiseen. Sarjan tapahtumat tulevat Joyn uniin, joissa pääosaa näyttelee hänen perheensä.
Feministisen sanonnan mukaan ”History is his story, my story is mystery”. Nostan hattua David O. Russellille, joka tuo esiin naishistoriaa. Vastaavat tarinat jäävät usein kertomatta siksi, että ne ovat niin arkisia, että ne vaikuttavat yhdentekeviltä. Milloinkahan Aku Louhimies ohjaa draaman suomalaisesta Maiju Gebhardista, joka keksi 1940-luvulla astiankuivauskaapin?
