Arvostelu: Elysium on parasta Hollywood-scifiä pitkään aikaan

Ensi-ilta: 9.8.2013
Alkuperäisnimi: Elysium
Ohjaaja: Neill Blomkamp
Käsikirjoittaja: Neill Blomkamp
Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Alice Braga, Diego Luna, William Fichtner, Wagner Moura & Sharlto Copley
Pituus: 109 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Kurjuudessa ja köyhyydessä elävä sairas Matt Damon räiskii ympäriinsä päästäkseen paratiisiin.
Arvostelija: Aki Lehti

Tämän kesän megaleffat ovat melkein järjestäen olleet pettymyksiä. Elysium on pikkuvioistaan huolimatta piristävä poikkeus.

Neill Blomkampin esikoisohjaus District 9 oli yksi vuoden 2009 parhaista elokuvista. Ohjaaja-käsikirjoittaja löysi heti ensimmäisellä kokopitkällään oman tyylinsä. Leffan saattoi katsoa pelkästään viihdyttävänä scifi-pätkänä, vaikka sen kannanotot rotuerotteluun eivät olleet mitenkään hienovaraisia. Etelä-Afrikassa syntyneellä ohjaajalla oli sanottavaa, ja hän kertoi mielipiteensä suoraan.

District 9 oli ansaittu menestys jonka avulla Blomkamp pääsi tekemään ensimmäisen megabudjetin elokuvansa, Elysiumin.

Blomkampille on isketty 100 miljoonaa dollaria kouraan, ja järjettömällä rahasummalla on saatu aikaan komeaa jälkeä. Paljon pienemmän budjetin District 9 näytti sekin jo todella hyvältä, mutta Elysium on kauniissa rumuudessaan vuoden hienoimman näköisiä elokuvia. Ohjaaja ei ole alistunut studiopamppujen pompoteltavaksi, vaan jatkanut omintakeisella linjallaan. Elysiumin tarinassa on paljon yhtäläisyyksiä edeltäjäänsä. Se on myös poliittinen kommentaari, mutta ei taaskaan tunge omia mielipiteitään väkisin katsojan kurkusta alas. Tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan avulla Neill Blomkamp tyytyy toteamaan mikä on vialla nykymaailmassa.

Vuonna 2154 ihmiskunta on jakautunut kahtia. Rikkaat ja onnekkaat asuvat maata kiertävällä avaruusasemalla, paratiisissa nimeltään Elysium. He elävät käytännössä ikuisesti, koska käytössä olevalla tekniikalla voi parantaa minkä tahansa taudin ja sairauden. Huono-osaiset ylikansoittavat maapalloa, joka on yhtä suurta slummia. Ilmastokatastrofi on tapahtunut ja tärvellyt maailman. Suurin osa väestöstä on työttömiä ja rikollisuus rehottaa. Kunnon terveydenhoitojärjestelmästä ei ole tietoakaan. Kaikkien haaveena on tietysti päästä taivaalla näkyvään Elysiumiin. Se tosin on haave, jonka toteutuminen on käytännössä mahdotonta.

Matt Damon esittää Maxia, entistä rikollista, joka on onnistunut saamaan rehellistä työtä. Rankkaa, alipalkattua paskaduunia, jossa työntekijöitä kohdellaan melkein kuin orjia. Vanhat rikolliskaverit aukovat päätään. Helpompiakin tapoja ansaita rahaa olisi tarjolla, mutta ehdollisessa oleva Max on päättänyt pysyä kaidalla tiellä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän saa duunissaan tappavan annoksen säteilyä. Miehellä on vain viisi päivää elinaikaa, joten hän päättää hämärähommista tutun vanhan pomonsa avulla päästä hinnalla millä hyvällä Elysiumiin jossa on mahdollista parantua.

Samaan aikaan Elysiumissa Jodie Fosterin esittämä puolustussihteeri juonii vallankaappausta, johon hän tarvitsee William Fichtnerin esittämän rikkaan bisnesmiehen apua. Rikollispomo lupaa Maxille kyydin Elysiumiin, jos hän kidnappaa bisnesmiehen. Hän myös lisää säteilyn heikentämän Maxin kehoon keinotekoisia osia, jotka moninkertaistavat hänen voimansa.

Enempää ei Elysiumin juonesta kannata paljastaa. Tarina on melko suoraviivainen ja noudattaa perinteistä scifin kaavaa. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin tulevaisuuteen, sen kuvaamat ongelmat tapahtuvat meille juuri nyt tässä ajassa. Jenkeissä leffaa on ehditty jo syyttää liberaalien mielipiteiden tyrkyttämisestä. Kannanotot eivät ole niin poliittisia kuin Neill Blomkampin edellisessä elokuvassa. Blomkampin kommentointi kansan kahtia jakautumisesta huippurikkaisiin ja köyhiin, joista 1 % omistaa saman verran kuin loput 99 % yhteensä, ja terveydenhuollon ongelmista kertominen ei tarvitse taakseen puolueita. Blomkampia voi kuvailla omilla aivoillaan ajattelevaksi humanistiksi, jota ei taida kiinnostaa olla poliittisesti sen enempää oikealla kuin vasemmallakaan.

Elokuvan juoni on simppeli, tarina etenee mukavan reipasta tahtia ja 109 minuuttia on sille juuri sopiva pituus. Visuaalisesti Elysium on huippuluokkaa, sitä voisi kutsua jopa mestarilliseksi. Blomkampin yli sata vuotta tulevaisuuteen sijoittuva maailma ei poikkea liikaa nykyhetkestä ja on siksi uskottava. Ilmakuvat ränsistyneestä Los Angelesin slummista ja Elysiumin kiiltokuvamaisesta paraatisista ovat uskomattoman hienoja.

Elysium taitaa olla ensimmäinen elokuva, josta ei saman tien huomaa mitkä tehosteet ovat digiluomuksia. Esimerkiksi järjestystä ylläpitävät droidit ja avaruusalukset näyttävät kerrankin täysin aidoilta. Näin vaikuttavia erikoistehosteita ei ole vähään aikaan tullut vastaan. Kohtaukset tapahtuvat kirkkaassa päivänvalossa, jossa tietokone-efektien huonoutta ei olisi pystyttykään piilottamaan. Elysiumin tunnistaa saman tien Blomkampin ohjaukseksi myös kekseliäistä kuvakulmista ja rytmityksestä. Melkoinen saavutus vasta kaksi elokuvaa tehneelle ohjaajalle.

Max on vastentahtoinen sankari, jos häntä sellaiseksi voi edes kutsua. Mies kun ajattelee vain itseään. Maxin kertomus ja kasvutarina on sarjakuvasankareiden peruskauraa. Tavallinen jamppa saa supervoimia, tässä tapauksessa hahmo tuunataan puolikyborgiksi. Supervoimien avulla haetaan vain omaa etua, mutta jossain vaiheessa mies huomaa niiden mukana tulevan myös vastuun huolehtia myös muista ihmisistä. Maxista ei kuitenkaan ole onneksi tehty mitään voittamatonta Teräsmiestä, vaan hän on vain vähän tavallista sälliä vahvempi.

Matt Damon sopii hyvin rooliinsa. Hän on tosin jo aiemmin todistanut olevansa uskottava action-tähti. Damonin kiinnittäminen pääosaan on hyvä juttu myös siksi, että hän asuu jo tosielämän Elysiumissa. Kuolematon hän ei taida olla, mutta Hollywood-miljonäärille on tarjolla melkeinpä mitä vain hän haluaa.

Jodie Foster puolestaan esittää kerrankin jotain muuta kuin pelokasta hiirulaista. Hänen puolustusministerinsä on oivallinen pahuuden ilmestymä. Kunnon kusipää, joka ei aja kuin omaa etuaan.

District 9:stä tuttu Sharlto Copley esittää puolustusministerin likaiset hommat tekevää Krugeria. Tappamisen ja aseiden ammattilainen pieksee Maxin useaan otteeseen kyborgivoimista huolimatta. Krugerin pahis on vähän liian kliseinen röyhistelyssään. Etenkin hänen suustaan tuleva uhoaminen menee överiksi.

Onneksi studio on ollut valmis ottamaan riskin, ja elokuva on suunnattu selkeästi aikuisille. Lastenelokuvaa aiheesta olisi ollut aivan järjetöntä tehdäkään, ja K16-ikäraja mahdollistaa myös väkivaltaisuuden. Se ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta tuo leffaan vielä lisää uskottavuutta ja synkkyyttä.

Elysiumin paratiisia olisi voinut näyttää enemmänkin. Vai onko tavallisen siellä asuvan ihmisen elämä niin tylsää, ettei sen näyttämiseen haluttu tuhlata aikaa? Ehkä lähes kuolemattomat ihmiset pelaavat vain golfia tylsistyneinä. Jos loputon elämä olisi todellisuudessa mahdollista, niin kaiken jo kokeneet ihmiset todennäköisesti harrastaisivat mahdollisimman vaarallisia lajeja, vetäisivät huumeita ja järjestäisivät kieroutuneita seksiorgioita.

Elokuvassa on vähän liikaa räiskintää ja toimintakohtauksia. Varsinkin kolmannessa näytöksessä ja lopussa homma lähtee lapasesta. Turhanpäiväiset ja ällöimelät flashbackit Maxin lapsuuteen ja entiseen rakastettuun olisi voinut myös unohtaa. Vanha rakastettu sairaine tyttärineen ilmestyy tietysti myös Maxin nykyhetkeen. Tarinan kannalta he saavat Maxin pohtimaan motiivejaan ja valintojaan, mutta muuten rakkaustarina on korni. Blomkamp olisi ehkä tarvinnut toisen käsikirjoittajan jeesaamaan itseään ja karsimaan muutaman turhuuden pois.

Ohjaaja ei anna valmiita vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Jos kaikki olisivat kuolemattomia tai jos nykyhetkessä kaikki maailman asukkaat saavuttaisivat länsimaisen elintason, niin mitä siitä seuraisi? Katsoja saa itse miettiä vastauksia.