Arvostelu: Ender’s Game on hienon näköinen, mutta pinnalliseksi jäävä scifi-draama

Ensi-ilta: 4.12.2013
Alkuperäisnimi: Ender’s Game
Ohjaaja: Gavin Hood
Käsikirjoittaja: Gavin Hood
Pääosissa: Asa Butterfield, Hailee Steinfeld, Ben Kingsley, Viola Davis, Abigail Breslin & Harrison Ford
Pituus: 114 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Lähitulevaisuudessa lahjakkaat lapset koulutetaan pikkupennuista lähtien lahtaamaan avaruusolioita
Arvostelija: Aki Lehti

Ender’s Gamen elokuva-adaptaatio on vihdoinkin täällä, melkein 30 vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Harmillisesti elokuvan tarina tuntuu kuitenkin kierrätykseltä, koska sen ideoita on käytetty jo monessa muussa yhteydessä.

Ender’s Game -kirjailija Orson Scott Card sanoi joskus, että hänen kirjaansa on mahdoton filmata. Hän ei viitannut sillä lukuisiin painottomassa tilassa tapahtuviin kohtauksiin, vaan siihen että romaanin tapahtumat on kuvattu päähenkilö Enderin näkökulmasta ja ne tapahtuvat hänen päänsä sisällä. X-Men Origins: Wolverinesta ehkä parhaiten tunnettu ohjaaja-käsikirjoittaja Gavin Hood on ottanut Ender’s Gamen elokuva-adaptaatiossa paljon vapauksia lähdemateriaalin suhteen. Leffa on silti toimiva paketti, kunhan sen katsoo oikeassa mielentilassa. Ikärajaksi sille on lätkäisty K-12, ja sen ikäisen silmin sitä kannattaakin katsoa.

(Orson Scott Cardin julkisesti esittämät homofobiset lausunnot voidaan tässä arviossa unohtaa. Typeryydet todennäköisesti tiputtaisivat tähtien määrän nollaan. Lisäksi arvostelijalla on kirjan lukemisesta sen verran aikaa, että sitä ja leffaa ei vertailla kuin pariin otteeseen.)

Ender’s Gamen tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen. Formikeiksi kutsutut avaruusöttiäiset ovat hyökänneet maahan, mutta Ben Kingsleyn esittämän amiraali Mazer Rackhamin sankaritekojen ansiosta alienit on väliaikaisesti päihitetty. Harrison Ford on kansainvälisen armeijan eversti Hyrum Graff, joka valmistautuu Formikien seuraavaan hyökkäykseen kouluttamalla lapsia ja nuoria sotilaiksi.

Lapsia kansainvälinen armeija käyttää koska parvessa toimivat Formikit eivät osaa ennakoida heidän seuraavia liikkeitään.

Asa Butterfield on Ender Wiggin, nörtti hissukka, jossa eversti Graff näkee seuraavan suuren sankarin. Ender valitaan eliittijoukkoihin taistelukouluun, jossa hänelle asetetut haasteet ja simuloidut taistelut sujuvat helposti. Pian edessä onkin ylennys upseerikouluun. Siellä Enderiä kouluttaa ihmiskunnan suurinta taistelua varten Rackham, jo kertaalleen kuolleeksi luultu sankari.

Ender’s Gamea on ehkä turhankin helppo verrata vaikkapa Nälkäpeliin tai Harry Pottereihin. Sen tapahtumat vain sijoittuvat avaruuteen. Graff uskoo Enderin olevan ennustettu pelastaja, joka hallitsee taistelun ja strategiat, etenee nopeasti ja toteuttaa ennustuksen.

Ender’s Gamen erikoistehosteet ovat näyttäviä. Ne eivät pärjää mitenkään esimerkiksi Gravitylle, mutta painottomuudessa tapahtuvat taisteluharjoitukset ovat upeita. Ne on saatu näyttämään uskottavilta, ja se onkin ehkä yksi syy miksi elokuva tehtiin vasta nyt. Kumma kyllä, Ender’s Gamea ei ole muokattu 3D-formaattiin. Painottoman tilan kuvauksessa tekniikka olisi varmasti toiminut.

Treenikohtauksissa on vain yksi vika – niitä on aivan liikaa. Ne toistuvat yksi toisensa jälkeen, kunnes kaksi tuntia on kulunut ja leffa loppuu vähän töksähtäen. Ender’s Gamen kantava idea on meille sci-fi-, ja pelinörteille mieluisa: hylkiöt, nyhveröt ja parhaat pelien pelaajat ovat ne, jotka voivat pelastaa maapallon hyökkääviltä avaruusmulkeroilta. Kuka olisikaan parempi sotilas kuin koko ikänsä jotain tulevaisuuden PlayStationia silmät ristissä ja peukalot krampissa hakannut nörtti.

Hyvä sci-fi herättää kysymyksiä ja ottaa kantaa nykypäivän maailmanmenoon. Ender’s Gamessa pohditaan johtajuutta, myötätuntoa vierasta ja pelottavaa kohtaan, ja sitä mitä ihminen häviää, jos hänen on pakko voittaa taistelu hinnalla millä hyvänsä. Lasten aivopesu ja kasvattaminen sotilaiksi, ja oman vapaan tahdon pois riistäminen ovat myös pohdintalistalla. Niitä olisi voinut käsitellä syvällisemminkin, mutta nuori kohdeyleisö ei ehkä moisista ole kovin kiinnostunut.

Vaikka taisteluharjoituksia ja toimintaa riittää melkein loputtomiin, ei Ender’s Game onneksi ole pelkkää erikoistehostetta. Tarinan pääosassa ovat ihmiset, heidän suhteensa ja konfliktinsa. Kirjaan verrattuna Enderin ja hänen tovereidensa tunteet eivät tosin tule niin hyvin selville. Nyanssit ja syvyys uupuvat, eikä Enderin sisäisiä konflikteja korosteta tarpeeksi. Enderin perheestä esitellään vain hänen läheinen suhteensa siskoonsa sekä veljensä sekopäisyys. Tämän jälkeen Maan tapahtumiin ei palata, ja samalla unohtuu minkä puolesta pennut avaruudessa oikein taistelevat.

Hugossa vakuuttanut Asa Butterfield on hyvä Ender. Ainoastaan militanttikovikseksi hän on liian nyhverön oloinen. Enderin kasvu johtajaksi ja epäilyt omia tekemisiään kohtaan onnistuvat nuorelta näyttelijältä hyvin. Harrison Fordista puolestaan on hyvää vauhtia tulossa uusi Clint Eastwood. Hän käy kiukkuisena murahtelemassa vuorosanansa läpi. Kieltämättä tällaiset ärtyneen papan roolit sopivat Fordille hyvin.

Parasta Ender’s Gamessa on se, että elokuva kuten päähenkilönsäkin luottaa siihen, että pelkällä väkivallalla ei voi voittaa, vaan siihen tarvitaan myös aivoja. Harmillisesti elokuva kuitenkin tuntuu kuin katselisi isolla rahalla tehdyn ylipitkän tv-sarjan pilottijaksoa.