Arvostelu: Formulaelokuva Rush on viihdettä joka ei aliarvioi katsojiaan

Ensi-ilta: 13.9.2013
Alkuperäisnimi: Rush
Ohjaaja: Ron Howard
Käsikirjoittaja: Peter Morgan
Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Stephen Mangan, Christian Mckay, Julian Rhind-Tutt, Jamie de Courcey
Pituus: 122 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Miehet ajavat 1970-luvun lopussa liian lujaa autoilla joista lähtee maailman rumin ääni
Arvostelija: Aki Lehti

Ron Howard on Hollywood-puurtaja parhaasta päästä. Mikään visionääri hän ei ole koskaan ollut, mutta onnistuu kerta toisensa jälkeen tekemään teknisesti hienoja ja viihdyttäviä elokuvia.

Nyt Ron Howard kertoo meille monen formulafanin hyvin tunteman tarinan 1970-luvun loppupuolelta. Niki Laudan ja James Huntin välinen melko uskomaton kaksintaistelu on jäänyt jopa lajista mitään ymmärtämättömän toimittajan mieleen.

Howard vetää tahallaan mutkia suoriksi (he-hee!) ja tekee välillä kuljettajista vähän liian karikatyyreja. Tämä on kuitenkin erinomainen ratkaisu.

Vaikka se ei lukijaa kiinnostaisi paskan vertaa, niin kerrottakoon tässä, että minä vihaan formuloita. Yli kaiken. Autojen ääntä, huutavaa selostajaa, järjetöntä rahan tuhlausta ja paskafirmojen paskasponsseja. Kaiken lisäksi kilpailut ovat vielä tylsää katsottavaa. Rush on aiheestaan huolimatta viihdyttävä, jännittävä, koskettava ja hauska elokuva. Melkoinen suoritus.

Howardin taitavan tasavarman ohjauksen lisäksi Rushin nostavat normaalin urheiluelokuvan yläpuolelle näyttelijänsuoritukset. Chris Hemsworth playboymaisena James Huntina todistaa ettei mies ole pelkkä peruspuunaama ja osaa oikeasti näytelläkin. Vielä paremmin vetää Daniel Brühlm Niki Laudana. Hänen versionsa legendaarisesta kuljettajasta on niin ylimielinen, kaiken tietävä rotannäköinen kusipää, että aluksi toivoo miehen räjähtävän formulansa mukana välittömästi. Hetkessä hän on kuitenkin voittanut katsojan puolelleen.

Leffan kantava idea on se, että katsoja ei välttämättä halua kannustaa kumpaakaan kuljettajaa. Monine vikoineen Laudan ja Huntin kohtalot kuitenkin kiinnostavat. He ovat oikeita ihmisiä joista alkaa välittää.

Rush seuraa urheiluelokuvan peruskaavaa: ensin näytetään nuoret aloittelijat, sitten päästään vaikeuksien kautta huipulle ja lopuksi on vuorossa titaanien taisto. Ohessa kuljetetaan tarinoita miesten yksityiselämistä, jotka ovat kiinnostavia vain hahmojen kehityksen kannalta. Muut näyttelijät ovat pelkkiä statisteja.

Käsittääkseni kuljettajat olivat oikeassa elämässä paljon parempia ystäviä keskenään, kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Leffassa Hunt elää vain villiä elämää, juo ja rellestää. Hän ottaa radalla hengenvaarallisia riskejä. Lauda taas on omissa oloissaan viihtyvä perfektionisti, josta oikein kukaan ei pidä. Radalla hän hyväksyy 20 prosentin mahdollisuuden kuolla, yhtään suurempaa riskiä hän ei suostu ottamaan. Yksiulotteiset hahmot ovat tällä kertaa hyvä asia, syvyyttä heissä on juuri sopivasti. Miesten välinen kilpailu tuntuu paljon jännittävämmältä tällaisena versiona, joissa he eivät tule toimeen keskenään.

Teknisesti Rush on huippuluokkaa. 1970-luvun fiilis välittyy, ja kilpailukohtaukset on toteutettu mielikuvituksella. Howard laittaa kameran kaikkialle. Perinteisten kuvakulmien lisäksi se on auton alla, renkaanvaihdossa työkalun päässä, vaihdekepissä ja ratissa. Katsoja tuntee oikeasti olevansa formulan kyydissä. Äänimaailma on ajamisen illuusiossa tärkeä. Jumalattomalla äänenvoimakkuudella korviin tuutattu auton meteli saa välillä voimaan jopa fyysisesti pahoin. Ohjaamon äänimaailma kuulostaa aivan erilaiselta kuin nykyformuloiden ininä.

Kässäri johon on oikeasti panostettu, hyvät näyttelijät, taitava ohjaaja, kiinnostava tarina ja näppärä leikkaus, siinä se. Rush on helmi kaiken nykyroskan keskellä, viihdettä joka herättää myös ajatuksia, eikä aliarvioi katsojiaan. Tästä voisi moni nuorempi ohjaaja ottaa mallia. Rush on mukava yllätys tähän mennessä melkoisen paskan leffavuoden 2013 keskellä.