Arvostelu: The Greasy Strangler on elokuvakesän kuvottava kummajainen, jonka jälkeen ei ainakaan roskaruoka maistu

17.08.2017 09:37 | Tuukka Hämäläinen

Night Visions -festivaalilla viime vuonna nähty The Greasy Strangler on yllättävä, kummallinen ja ällöttävä elokuva. On kuitenkin todella vaikea sanoa, onko se oikeasti hyvä.


Ensi-ilta: 18.8.2017 / Alkuperäisnimi: The Greasy Strangler / Ohjaus: Jim Hosking / Käsikirjoitus: Toby Harvard, Jim Hosking / Pääosissa: Michael St. Michaels, Sky Elobar, Elizabeth De Razzo / Pituus: 89 minuuttia / Ikäraja: K16


The Greasy Strangler on heittämällä vuoden oudoimpia ensi-iltoja. Brittiohjaaja Jim Hoskingin elokuvaa voisi luonnehtia kauhukomediaksi, mutta mitään genrerajoja tai tyypillisiä tyylikeinoja se ei kunnioita. The Greasy Strangleria on vaikea verrata mihinkään, mutta jotakin tällaista voisi syntyä, jos Todd Solondz yrittäisi ohjata kauhua.

Elokuvan keskiössä ovat isä Big Ronnie (kulttileffa The Video Deadista tuttu Michael St. Michaels) ja poikansa Big Brayden (Sky Elobar), jotka asustelevat yhdessä sotkuisessa talonmurjussa. Aamuisin Brayden kokkailee Ronnielle mahdollisimman rasvaista ruokaa ja päivisin kaksikko johtaa turistien kiertokävelyitä, joilla tutustutaan diskomusiikin historiaan.

Resepti kuulostaa indie-komedialta, mutta öisin tapahtuu jotain aivan muuta. Kun pimeä laskeutuu, muuttuu Big Ronnie paksun rasvan peittämäksi ”rasvaiseksi kuristajaksi”, kuten leffan nimikin lupaa. The Greasy Strangler kulkee öisiä katuja, kuristaa uhrinsa ja syö heidän silmänsä – rasvassa paistettuna, tietenkin.

Ronnien ja Braydenin elämä mullistuu, kun yhdelle diskokävelylle saapuu Janet (Elizabeth De Razzo), johon Brayden heti rakastuu. Tämä ei kuitenkaan ole Ronnielle mieleen, tarvitseehan hän Braydenia kokikseen.

Jos se ei vielä kuvauksesta ole tullut selväksi, on The Greasy Strangler perin ällöttävä elokuva. Pikkubudjetilla tehdyn elokuvan splatter-tehosteet eivät vielä pääse vatsaa vääntämään, mutta rasvalla (paksulla, juoksevalla, paakkuisella…) lutraaminen saa oikeasti aikaan inhan tunteen. Ainakaan tämän jälkeen ei tee mieli syödä mitään rasvaista.

The Greasy Strangler on lähtökohtaisesti komedia, joka löytää huumorinsa tuskastuttavista ja naiiveista henkilöhahmoista, sekä tarkoituksellisen kömpelöstä dialogista. Kaiken taustalla soi Andrew Hungin ylipirteä soundtrack, joka saattaa aiheuttaa päänsärkyä.

Kuten sanottu, The Greasy Stranglerille on hankala löytää vertailukohtaa – mutta riittääkö omalaatuinen resepti tekemään elokuvasta hyvän? The Greasy Strangler onkin poikkeuksellisen hankala pisteyttää. Sopivassa mielentilassa ja halpisleffoihin tottuneelle se voi olla riemastuttava kokemus. Toisaalta en hämmästyisi, jos jopa kauhukomedioiden ystävät kävelisivät ennen pitkää ulos salista.

Jos tavoittelee objektiivista arvioita, on The Greasy Strangler lopulta ”ihan ookoo”. Se on omaperäinen, mutta toistaa itseään. Se on hetkittäin hauska, mutta toisinaan pitkästyttävä. Jotkut asiat riemastuttavat äkkiväärällä kummallisuudellaan, toiset ärsyttävät menemällä siitä, missä aita on matalin.

Jos siis pidät oudoista indie-leffoista ja haluat nähdä jotain, mitä et ole ennen nähnyt, on The Greasy Strangler katsomisen väärti. Kannattaa kuitenkin varmaan rynnätä teatteriin melko pian, sillä tämä piskuinen leffakummajainen ei varmasti pysy ohjelmistossa pitkään.

THE GREASY STRANGLER

2,5

”The Greasy Strangler on omaperäinen, mutta ajoittain pitkästyttävä indiekomedia, joka saa inhoamaan rasvaista ruokaa.”

Lue myös:

Haastattelu: Rasvaa, alastomuutta, murhia – The Greasy Strangler on vuoden omituisimpia elokuvia