Arvostelu: Härmä tarpoo vailla päämäärää

Ensi-ilta: 17.2.2012
Ohjaaja: JP Siili
Käsikirjoittaja: JP Siili
Pääosissa: Lauri Tilkanen, Pamela Tola, Mikko Leppilampi, Esko Salminen, Lena Meriläinen, Aku Hirviniemi, Taneli Mäkelä, Pirkka-Pekka Petelius, Eero Milonoff, Olavi Uusivirta, Kari Hietalahti 
Elokuvan pituus: 128 minuuttia
Ikäraja: K16
Elokuvan kotisivu: www.harmaelokuva.fi

Elämä oli hurjaa, lyhyttä ja kurjaa 1800-luvun Pohjanmaalla. Jos soitti suutaan väärässä paikassa, oli rintalastaan pian tuikattu muutama ylimääräinen hengitysaukko. Sellaiseen maailmaan sijoittuu Härmä, joka hassaa kaikki paukkunsa tyhjänpäiväiseen plörinään. 

Jos kuulostan närkästyneeltä, se johtuu ainoastaan siitä, että teoriassa Härmä voisi olla vaikka miten hieno elokuva. Miespääpari Lauri Tilkanen ja Mikko Leppilampi – veljekset Matti ja Esko Välitalo – on tarpeeksi hurmaava kantamaan koko elokuvaa, mutta ei silloin, jos muut palaset eivät ole kunnossa. Miettikää nyt heitä: Tilkanen näyttää valokuvissakin tähdeltä ja Leppilampi istuu rentturooleihin paremmin kuin punaiset farkut Björn Wahlroosille. Sitä paitsi elokuvan miehet nähdään vähissä vaatteissa, mikä on aina kunniaksi.

Periaatteessa kyseessä on länkkäri sekä satu oikeuden ja kunnian välisestä köydenvedosta. Nuorempi veli Matti on kunnollinen poika, isoveikka Esko taas puukkojunkkari pahimmasta päästä. Talo on ollut tapana jättää esikoiselle, mutta vanha isäntä (Esko Salminen) tietää, että tuho koittaa, jos Esko pääsee valtaan. Siinä rytinässä naapurin Ainokin (Pamela Tola) jää poikien väliseksi pelinappulaksi.  

Mistä siis jurputan? Siitä, että vaikka kyseessä on selvästi tarinavetoinen elokuva, ei kertomuksessa riitä puhtia. Sanon ”selvästi”, koska henkilöt ovat enemmänkin arkkityyppejä ja tietynlaisen ajatusmaailman edustajia kuin oikeita ihmisiä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon kohtaus, jossa Matti ilmoittaa keräävänsä käräjille neljä todistajaa, vaikka teko asettaa kaikki kuolemanvaaraan. 

Sitten tapahtuu… no, ei yhtään mitään. Tuo juopa unohdetaan kokonaan ja kokeillaan jotain muuta. Ei ihme, että kaksituntinen elokuva tuntuu pitkältä. Myös toimintakohtauksissa ohjaajan ote herpaantuu, sillä vaikka niihin onnistutaan rakentamaan aluksi jännitystä, huipennukset ovat kerta kerran jälkeen löysiä kuin puolen minuutin muna. Yksi hahmo uhkaa toista ja oho nyt se loppui.

Ihan erikseen pitää mainita elokuvan värimäärittely, jossa on tapahtunut jotain katastrofaalista. Kyseessä on siis se vaihe jälkituotannosta, kun kameraan tallentuneita värejä säädetään suuntaan tai toiseen niin, että syntyy toivottu taiteellinen vaikutelma. Saatatte muistaa Soderberghin Trafficin, jossa eri tarinat oli sävytetty eri väreillä tai Snyderin 300:n, joka oli kauttaaltaan kultainen. 

Seuraa pieni annos värioppia. Valon osavärit ovat punainen, vihreä ja sininen. Jos vaikkapa punaista ja sinistä vähennetään, vihreä alkaa loistaa entistä kirkkkaampana. Härmässä pellot hohkaavatkin häikäisevän vihreinä. Mutta mikä on ihmisessä punaista? Veri. Kun punainen osaväri on poistettu, ihmiset näyttävät palelevilta, hukkuneilta tai kuolleilta. Tai kuten muuan vääräleuka kommentoi alla olevan ryhmäkuvan nähdessään: ”Nytpä tiedän miltä näyttää seinästä reväisty.”

Yleensä ollaan sitä mieltä, että jos katsoja miettii elokuvan värimaailmaa, on huomio poissa tarinasta ja peli sitä myöten menetetty. Ei se nyt ihan niinkään yksinkertaisesti mene, mutta Härmässä vihreiden maisemien ja kuolemanharmaiden ihmisten välinen kontrasti pistää silmään kerta toisensa jälkeen. Se on yksinkertaisesti ruma.

Murretta en osaa arvioida, kun olen kotoisin toiselta puolen Suomea. Tavallisesti luotettavana pidettävien härmäläislähteiden mukaan ainakin trailerissa kieli kuulosti sopivalta. Äänisuunnittelu kuulosti miellyttävältä, sillä kenkäin kopseet ja ötökkäin pörinät erottuvat sopivasti niin, että niiden olemassaolon tajuaa mutta siihen ei kiinnitä sen suurempaa huomiota.

Teksti: Olli Sulopuisto