Arvostelu: Hereafter on tylsä esitelmä tuonpuoleisesta

Alkuperäisnimi: Hereafter
Ensi-ilta: 14.1.2011
Ohjaaja: Clint Eastwood
Käsikirjoittaja: Peter Morgan
Pääosissa: Matt Damon, Cécile de France, Frankie McLaren, George McLaren, Jay Mohr, Bryce Dallas Howard, Marthe Keller & Thierry Neuvic
Elokuvan pituus: 131 minuuttia
Ikäraja: K13
Elokuvan kotisivu: hereafter.warnerbros.com

On helppo arvailla, miksi Clint Eastwood on alkujaan kiinnostunut Hereafterin ohjaamisesta. Peter Morganin käsikirjoitus käsittelee kuolemaa, Eastwoodilla on mittarissa melkein 81 vuotta ja herran viimeaikaisissa elokuvissa on puhuttu paljon anteeksiannosta ja sen sellaisesta. On hankalampi sanoa, pitävätkö arvaukset paikkansa.

Tekijän motiiveilla ei sinänsä ole väliä elokuvan laadun kannalta, mutta kyllähän sitä katsoo pakostakin eri tavalla kuin mitä tekisi, jos ohjaajan pallilla olisi istunut joku kolmekymppinen. Ei sitä kyllä lopputuloksesta näe.

Puheiden mukaan Eastwood päätti kuvata kertaalleen kuolleesta naisesta (Cécile de France), veljensä menettäneestä pikkupojasta (George Maclaren) ja kuolleille puhuvasta meediosta (Matt Damon) kertovan käsikirjoituksen heti, vaikka Morgan olisi halunnut vielä kehitellä sitä. Niinpä elokuva vaikuttaa Clintin Makkara & Syltty Oy:n tuotokselta sekä hyvässä että pahassa.

Kuten tavallista, hyvän vaakakuppiin menevät Tom Sternin tummanpuhuva elokuvaus ja Eastwoodin ilmeisen vaivaton henkilöohjaus. Ja kuten tavallista, pahan puolella painavat patetia ja sentimentalismi sekä tasaisen tappava tahti.

Nämä ovat tietenkin makuasioita, mutta minusta Eastwood saisi tarinoistaan enemmän irti, jos hän ei olisi niin pirun tunteellinen siili. Kun elokuvan päähenkilö, meedion hommat lopettanut George on surullinen, asia kerrotaan loputtoman tuntuisella montaasilla, jossa surullinen Matt Damon on yksin surullisena surullisessa asunnossaan surullisena.

Tasatahtisuus taas näkyy siinä, että kohtasipa hahmoja suuri onnettomuus, suuri onnellisuus tai vain tavallinen arki, kerronnan rytmi ei muutu. Osaltaan se synnyttää pahaenteistä tunnelmaa à la ”ehkä ohjaaja ei halua viestiä katsojille, mitä on tapahtumassa”. Toisaalta se tuntuu tietyllä tavalla sopivan yhteen sen kanssa, että Eastwood on tunnetun höveli jätkä, joka vetää kohtaukset purkkiin ensimmäisellä yrityksellä. Kenties hän ei jaksa kommentoida leikkaustakaan loputtomasti?

Se on kovin turhauttavaa, sillä Hereafterissa on onnistuneita hetkiä, kuten Melanie (Bryce Dallas Howard) viettelemässä Georgea tai ensimmäisten kuvien taustalla jatkuvasti vaaniva valtameri.

Toinen henkilökohtaisiin ominaisuuksiini perustuva varaus: eikö elokuva olisi paljon kiehtovampi, jos kuolleille puhuva George ei olisi niin yksiselitteisesti aina oikeassa? Toki se olisi eri tarina kuin minkä Morgan on halunnut kirjoittaa, että sinänsä on turha inistä. Mutta minkäs teet – kun kaltaiseni elinikäinen ateisti katsoo rajatiedon kanssa tanssaavaa elokuvaa, kuvat sinisessä valossa hohtavassa taivaasta tuntuvat vain ja ainoastaan banaalilta.

Alkupuolellaan Hereafter nimittäin viittaa hienovaraisesti siihen, että ehkä emme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Georgen istunnot kuolleiden kanssa eivät nimittäin suuresti eroa siitä, miten tosielämän meediot huijaavat ihmisiä. Mitä pidemmälle mennään, sitä pienempään osaan epätietoisuus jää ja sitä tärkeämmäksi muodostuu juonen puristaminen yhteen väkipakolla.

Viimeisen näytöksen aikana joutuu jo kiristelemään hampaita, kun kolmessa eri maassa asuvat henkilöt ajautuvat ihan vaan sattumalta samaan paikkaan samaan aikaan, jotta kaikki pääsevät juttelemaan toisilleen. (Eikä tämä ole ainoa omituinen juonenkäänne, kaikkea muuta.) Se on kömpelöä siksi, että tätä ennen elokuva on yrittänyt sanoa tai ainakin pohdiskella varsin syvällisiä teemoja. Tuntuu kuin käsikirjoittaja Morgan olisi vain antanut periksi lähestyvän deadlinen takia ja rustannut vain jotain – jonka Eastwood on sitten mennyt kuvaamaan.

Arvostelija: Olli Sulopuisto