Arvostelu: Hereditary on mestarillinen kauhuelokuva, jonka aiheuttama ahdistus jää vaivaamaan viikkokausiksi

19.06.2018 19:45 | Aki Lehti

Ari Asterin Hereditary-debyyttiohjaus on aikuisille katsojille suunnattu omaperäinen ja monitulkintainen kauhuelokuva, joka kiertää perinteiset pelottelukliseet mahdollisimman kaukaa. 


Ensi-ilta: 20.6.2018 / Alkuperäisnimi: Hereditary / Ohjaus: Ari Aster / Käsikirjoitus: Ari Aster / Pääosissa: Toni Collette, Gabriel Byrne, Alex Wolff, Milly Shapiro / Pituus: 128 minuuttia / Ikäraja: K16


Hereditary – Pahan perintö ei esittele käsittelemiään aiheita hienovaraisesti, vaikka onkin monitulkintainen ja usealla tasolla toimiva kauhuelokuva. Se sukeltaa suoraan synkkiin syvyyksiin, näyttäen miltä läheisen ihmisen menettäminen tuntuu. Perheenjäsenen kuolema aiheuttaa usein itsesyytöksiä, halvaannuttavaa surua ja tuskaa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Ari Asterin käsikirjoittama ja ohjaama Hereditary on hänen debyyttielokuvansa, joka onnistuu aiheuttamaan aitoa ahdistusta.

Usein kauhuelokuvia arvotetaan vain sen perusteella miten pelottavia ne ovat. Hereditary on hetkittäin erittäin pelottava, mutta se ei ole pääasia. Aikuisille suunnatun fiksun kauhuelokuvan ei ole tarkoitus olla juuri katseluhetkellä mahdollisimman pelottava, vaan ahdistava. Kauhu syntyy sitten jälkeenpäin teoksen teemoja pohtiessa, elokuvan jäädessä pyörimään mieleen. Itse katselukokemusta voisi verrata kahden tunnin mittaiseen paniikkikohtaukseen, vaivaan josta valitettavasti kärsivänäkin pystyin nauttimaan kaikesta mitä Hereditarylla oli tarjota.

Nauttia on ehkä väärä sana kuvaamaan kokemusta, mutta karmeudessaan Hereditary on niin kiehtova, ettei se ole jättänyt minua rauhaan vieläkään, melkein kuukausi katsomisen jälkeen. Tulkintoja mitä elokuvassa oikein tapahtuu on lukemattomia, ja vaikka Aster käyttää välillä kerronnassaan perinteisiäkin kauhuelementtejä, niin kertomuksen mahdollisesti yliluonnollisissakin tapahtumissa on jotain todella todentuntuista.

Hereditary tarjoaa tietyllä tavalla kaksi elokuvaa yhden hinnalla, joista toinen on se perinteisempi kauhuleffa ja toinen jotain aivan muuta. Juonesta en aio kertoa yhtään mitään, sillä teos toimii sitä paremmin mitä vähemmän siitä tietää. Alempaa löytyvä traileri ei oikeastaan spoilaa mitään, mutta promosta välittyy vain osittain elokuvan tunnelma. Kerrankin tarjolla on kauhuelokuva, joka on vielä paljon parempi kuin ennakkopätkänsä.

Böö-säikyttelykauhua odottavat pettyvät Hereditaryyn taatusti, sillä elokuva ei luota moisiin halpoihin tehokeinoihin, vaan äärimmäisen tunnelmaan, joka tuntuu kuristavan katsojan, vieden mukanaan yhä syvemmälle pimeyteensä, jossa vaanii ties mitä kauheuksia.

Hereditary kannattaa ehdottomasti katsoa isolta kankaalta, sillä Aster on piilottanut useaan kohtaukseen asioita, joita ei tv-ruudulta ehkä huomaa. Pimeässä ja varjoissa vaanivista jutuista osa saattoi olla oman mielikuvitukseni tuotetta, joka vain lisää leffan ahdistavuutta. Alkaako tässä nyt nähdä harhoja ja voiko omiin aisteihinsa luottaa?

Dilemma on osittain sama kuin hahmoilla valkokankaalla.

Todella upeasti kuvattu, leikattu ja valaistu elokuva on hetkittäin juuri siinä rajoilla, että se alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta kikkailulta, mutta Aster, kuvaaja Pawel Pogorzelski ja muu työryhmä onnistuvat luomaan jotain oikeasti omaperäistä. Sisätiloissa tapahtuvat kohtaukset ovat surrealistisia ja useissa ulkokohtauksissa ollaan realistisessa maailmassa. Kahden ääripään, unen ja valveen, yliluonnollisen ja luonnollisen ja täysjärkisen ja mielisairaan väliltä löytyy jonkin sortin tasapaino, paikka jossa piileskelee suru, häpeä ja kauhu.

Heti leffan nähtyään tuntuu siltä, että mukana oli mieletön määrä kammottavan väkivaltaisia, aivan sairaita kohtauksia, mutta mieli tekee tepposensa. Mukana on kyllä gorea, mutta ei lainkaan niin paljon kuin yhden katsomiskerran perusteella kuvittelee.

Äänisuunnittelu ansaitsee erilliset kehut, sillä myös se onnistuu huijaamaan katsojaa. Välillä tuntui siltä kuin äänet olisivat kuuluneet pääni sisältä. Eräs katsoja joka näki elokuvan melkein täydessä teatterissa takarivissä istuen, oli täysin varma että eturivin ihmiset liittyivät mukaan erääseen kohtaukseen, alkamalla äännellä samalla tavoin kuin valkokankaan kammotukset, vaikka näin ei tietenkään oikeasti tapahtunut.

Pääosanesittäjä Toni Collette tekee yhden uransa parhaista rooleista äitinä, jonka kohtaamat tragediat saisivat melkeinpä kenet tahansa suistumaan raiteiltaan, vaikka verenperintönä ei olisikaan elokuvan nimen vihjaamaa sukua riivaavaa aivojen kemiallista häiriötä – mielisairautta, masennusta tai skitsofreniaa. Kaikki näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, vain Gabriel Byrnen esittämän isän jäädessä vähän statistiksi, mutta ratkaisu on ilmeisen tahallinen

Muutamaan otteeseen elokuva yrittää esittää olevansa vähän näppärämpi kuin onkaan, mutta jokainen joka väittää arvanneensa muutaman juonenkäänteen etukäteen on joko lukenut spoilereita tai valehtelee.

Joka vuosi vähintään yksi kauhuelokuva päätyy suunnattoman hypen kohteeksi, ollakseen valitettavasti turhan usein pettymys ainakin jollain tasolla. Hereditary on kaikkien Sundancen maailmanensi-illan jälkeen saamiensa kehujen arvoinen, parasta jenkkikauhua sitten The Witch –elokuvan.

Mestarillinen Hereditary toiminee parhaiten katsojille joilla on omia lapsia, nostaen vanhemman pahimmat pelot pintaan. Auetakseen kunnolla suosittelen katsomaan teoksen vähintään kahdesti.

HEREDITARY

”Hereditary on oikeasti omaperäinen kauhuelokuva, jota voi huoletta kutsua kahden katsomiskerran perusteella mestariteokseksi.”