Arvostelu: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on herkkua Harry Potter -faneille
Ensi-ilta: 23.11.2016.
Alkuperäisnimi: Fantastic Beasts and Where to Find Them
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: J.K. Rowling
Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler, Alison Sudol, Ezra Miller, Samantha Morton, Jon Voight, Carmen Ejogo, Ron Perlman, Jenn Murray, Faith Wood-Blagrove ja Colin Farrell
Pituus: 133 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Taikamaailman otukset pääsevät karkuun 1920-luvun New Yorkissa
Arvostelija: Aki Lehti
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vie katsojat takaisin Harry Potterin velhomaailmaan, mutta ei toimi itsenäisenä elokuvana lainkaan.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva on ensimmäinen osa viidestä uudesta Harry Potter -universumiin sijoittuvasta leffasta. Tällaisenaan se on kuin jättibudjetilla tehty tv-sarjan pilottijakso, joka esittelee uudet hahmot ja juonikuviot. Kahden tunnin erikoistehostemekastuksen jälkeen se loppuu kuin seinään.
Ihmeotukset-sana leffan nimessä on omituinen valinta, sillä tulevat elokuvat tuskin jatkavat taikaöttiäisten metsästystä, vaan keskittyvät velhomaailmassa odotettavissa olevaan hyvän ja pahan taistoon. Ihmeotukset onkin kuin kaksi eri elokuvaa samassa paketissa – yhdessä jahdataan taikaotuksia ja toisessa rakennetaan juonikuvioita valmiiksi tulevia elokuvia varten. Otustenmetsästysjuonen pitäisi olla tärkein, mutta sen funktio on vain pitää paketti löyhästi kasassa.
Elokuva esittelee kasan hahmoja, joilla ei ole juonen kannalta mitään merkitystä, mutta joilla taatusti on tärkeä rooli seuraavissa leffoissa. Homman olisi voinut hoitaa paljon paremmin, varsinkin kun käsikirjoittaja J.K. Rowling onnistui Pottereissa vihjaamaan tulevaan tyylikkäästi ja ujuttamaan tarinaan hahmoja, joiden ei arvannut nousevan myöhemmin merkittävään rooliin.
Ohjaajana toimii neljä viimeistä Harry Potteria tehnyt David Yates. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat sijoittuu vuoden 1926 New Yorkiin. Päähenkilönä on taikamaailman eläintieteilijä Lisko Scamander (Eddie Redmayne), jonka tutkimusmatka otusten parissa on loppupuolella. New Yorkiin saapuessaan hänen taikasalkkunsa on täynnä eläimiä, jotka tietysti pääsevät karkuun Scamanderin törmättyä omasta leipomosta haaveilevaan tavalliseen tallaajaan, Jacob Kowalski -nimiseen (Dan Fogler) ei-taikkiin (amerikkalainen nimitys jästille).
Otusjahtausseikkailuun osallistuvat Liskon ja Jacobin lisäksi Porpetina ”Tina” Goldstein (Katherine Waterston), Amerikan Yhdysvaltain taikakongressin jäsen ja hänen siskonsa Queenie (Alison Sudol), joka osaa lukea ajatuksia. Samaan aikaan yliluonnollinen voima aiheuttaa kaaosta kaupungissa ja Liskon syyttömät öttiäiset päätyvät syntipukeiksi.
Harry Potter -elokuvien viehättävintä antia olivat pienet yksityiskohdat, jotka esittelivät kuinka taikamaailma oikein toimii. Taikakongressin toimistossa muistioita kuljettavat paperihiiret tai vaikkapa Liskon laukun sisältä löytyvä toinen maailma ovat lumoavaa katsottavaa, mutta muuten elokuvan maailma on turhan muovinen. Velhojen väliset taistelut näyttävät aiempaa pöljemmiltä ja ympäri New Yorkia mellastavat jättihirviöt vaikuttavat karanneen jostain videopelistä. 1920-luvun kaupungin olettaisi olevan oiva tapahtumapaikka taikuustarinalle, mutta aiempien elokuvien charmi on kadoksissa. Osasyynä saattaa olla se, että menneessä maailmassa jästit ja velhot pukeutuvat melkeinpä identtisesti.
Päähenkilöistä vain Foglerin esittämä Jacob saa katsojan sympatiat puolelleen. Taikamaailmaan tahtomattaan joutuva hahmo on sympaattinen ja vähän surumielinen, mutta tarjoaa myös tarvittavaa komiikkaa. Waterstonen ja Sudolin esittämät hahmot jäävät etäisiksi, vaikka he ovatkin oikein osaavia näyttelijöitä.
Redmaynen esitämä päähenkilö Scamander on melkeinpä sietämätön hahmo. Hän kertoo olevansa ihmisten mielestä ärsyttävä, mutta Redmaynen ylinäyttelemänä eläintieteilijää voisi kutsua jopa luotaantyöntäväksi. Viime vuosien yliarvostetuinta näyttelijää tekisi mieli läpsiä litsarilla naamaan, vain päästäkseen eroon hänen loputtomasta irvistelystään.
Colin Farrellin rooli Percival Gravesina ei paljoa vaadi, kun taas Ezra Miller taikavoimiensa kanssa hukassa olevana teininä on loistava, mutta nuori mies onkin yksi sukupolvensa parhaista näyttelijöistä.
Muutamaan otteeseen elokuva onnistuu viemään mennessään ja nousee edeltävien teosten tasolle. Esimerkiksi Liskon lähtiessä Jacobin kanssa kierrokselle matkalaukkunsa sisälle, huomaa valkokangasta tuijottavansa samalla tavalla monttu auki kuin Jacob näkemäänsä. Laukun sisältä löytyvä eri eläimille ja otuksille tarkoitettu turvapaikka aavikkoineen, metsineen ja lumen peittämine maisemineen saa aikuisenkin katsojan uskomaan satuun.
Ihmeotukset on Rowlingin ensimmäinen suoraan elokuvaksi kirjoittama teksti, joten fanit varmasti nauttivat siitä, etteivät tiedä tarkkaa juonta etukäteen. Toivottavasti taso paranee jatko-osien myötä, sillä tällaisenaan tarina tuntuu rehelliseltä rahastukselta, eikä vain satunnaisesti Potter-maailmaan eksyvä saa tästä oikein mitään irti.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on kadottanut aiempien Potter-elokuvien taian.
Toinen mielipide Ihmeotuksista
Aki Lehden lisäksi Dome.fi passitti Ihmeotusten pressinäytökseen myös kovan luokan Harry Potter -fanin. Harry Potter -filmatisoinneista etenkin David Yatesin ohjaamia elokuvia arvostava Jenni, 29, syttyi Lisko Scamanderin seikkailuista kriitikkoa selvästi enemmän.
”Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oli omasta näkökulmastani neljän tähden elokuva. Ohjaajan kädenjälki on tunnistettavissa viimeisistä Potter-elokuvista, mikä on pelkästään hyvä asia, koska sijoittuvathan nämä samaan taikamaailmaan.
Ihmeotuksissa oli useita Harry Pottereista tuttuja nimiä, termejä ja muita viittauksia, joita ei sen kummemmin selitelty. Uskon kyllä, että muutkin katsojat voivat pysyä elokuvan kärryillä, mutta antaahan Ihmeotukset enemmän, jos tietää ennestään mistä puhutaan. Muuta vertailua en kuitenkaan lähtisi elokuvasarjojen välillä tekemään. Ihmeotukset on tarinana irrallinen Harry Pottereista, vaikka niihin historiajanalla kytkeytyykin.
Eddie Redmayne oli nappivalinta Lisko Scamanderin rooliin. Hän osasi mahtavasti tulkita suloista, höppänää, eläinrakasta ja suurisydämistä tutkijaa. Tippa tuli linssiin pelkästään jo tämän johdosta. Ihmeotusten tehosteet olivat viimeisien Potter-elokuvien mukaisesti päräyttäviä. Ja ne taikaeläimet! Oih ja voih, olisipa itselläkin yksi Niffler.
Tarinankerronnaltaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oli vauhdikas. Se olisi ollut vain hyvä juttu, jos muillekin kuin toimintakohtauksille olisi riittänyt tarpeeksi valkokangasaikaa. Elokuva olisi siis voinut hyvin olla vielä 30 minuuttia pidempi. Silloin tunteellisemmat kohtaukset olisivat saaneet vähän enemmän tilaa. Nyt rakkauden ja kuoleman edessä oli hivenen liian hyytävä meininki. Ne eivät aiheuttaneet minkäänlaista liikutusta – toisin kuin Eddie Redmayne.”
PlusMiinusNolla:
+ Hetkittäin lumoava, uskottava satu
+ Dan Fogler
– Liikaa mäiskettä ja mekastusta, liian ohuita uusia henkilöhahmoja
– Eddie Redmayne
0 Ehkäpä viisi elokuvaa toimivat pitkänä kokonaisuutena
