Arvostelu: Iho jossa elän säväyttää ihanan inhottavasti

Alkuperäisnimi: La piel que habito
Ensi-ilta: 14.10.2011
Ohjaaja:  Pedro Almodóvar
Käsikirjoittaja:  Pedro Almodóvar
Pääosissa: Antonio Banderas, Elena Anaya, Blanca Suárez, Marisa Paredes
Elokuvan pituus: 121 minuuttia / 2 h 1 m
Ikäraja: K15
Elokuvan kotisivu: www.futurefilm.fi/teatteri_leffakortti.php?id=221

Pedro Almodóvar, suutele ja pelasta! On tylsämielistä vetää yhtäläisyysmerkkejä taiteilijan ja hänen työnsä välille, mutta Almodóvarin kohdalla kiusaus käy liian suureksi. Niinpä Iho jossa elän näyttäytyy erinomaisen almodovarisena elokuvana, jossa isät, pojat, äidit ja tyttäret kietoutuvat yhteen lihallisina kimppuina ja seksi on liukuväri, jonka skaala ulottuu (väki)vallasta pakkomielteiseen rakkauteen.

On plastiikkakirurgi Robert Legard (ilmeikkään ilmeetön Antonio Banderas), jonka kotikartanossa asuu ihonsa onnettomuudessa menettänyt Vera (tietokoneella virheettömän sileäksi puunattu Elena Anaya). Tai ehkä ei pitäisi puhua asumisesta, sillä kaksikon välinen suhde tuo mieleen Tukholman oireyhtymän – joku on kaapannut jonkun, mutta kuka ja kenet ja miksi?

Juoni haarautuu kuin näennäisen huonosti hoidettu hiuskuontalo, mutta kun malttaa hetken, se paljastuu pikemminkin palmikoksi: jokainen suortuva löytää paikkansa. Matkalla käydään ylhäällä ja pudotaan alas, petetään ja rakastutaan, ammutaan ja puukotetaan – mitä nyt yleensä Almodóvarin leffoissa tapahtuu.

Kameravaunussa istunut José Luis Alcaine kuvaa Antxón Gómezin suunnittelemaa, viimeisen päälle stailattua kartanoa kuin se olisi maailman futuristisin ja kallein eläintarha, jossa säilytetään ainoastaan ihmisiä. Alberto Iglesiasin jousimusiikki kieppuu korvissa lysergiinihappoon dipattuna kimalaisena.

Mutta jos nyt jatketaan vielä hetken verran ohjaajan latteaa psykologisointia, niin ehkä hänet voisi tiivistää sanaan perverssi eli luonnonvastainen, mutta ei tuomitsevassa vaan kuvailevassa mielessä. Hänen tarinansa tursuavat ties mitä erikoisuuksia, joita ohjaaja tarkkailee ulkopuolelta.

Ei kun sittenkin sisä-, ei ulkopuolelta. Jos nimittäin vertaa häntä vaikkapa David Fincheriin, niin huomaa kiinnostavia eroja. Molemmat vaikuttaisivat olevan perfektionisteja, jotka mieluusti tiirailevat erikoisia ihmisiä. Mitä erikoisempia, sen parempia.

Mutta siinä missä Fincher ikään kuin salaa naureskelee noille hölmöille, Pedro tuntuu symppaavan kaikkia hahmojaan, olivat he rakastajia, prostituoituja, murhaajia, vanhempia, lapsia – tai kaikkia näitä.

Siitä taas seuraa, että näyttelijät pääsevät esittämään hahmoa, johon he voivat uskoa. Eikä sellaista ulkopuolista järkeilyä, jossa on pakko turvautua kikkailuun ja huutamiseen ja vouhkaamiseen, koska mitään muuta otetta tyypistä ei saa. Almodóvarin kertomusten henkilöt taas vaikuttavat ihmisiltä, tekivätpä he mitä tahansa.

Nauroin ääneen monta kertaa, etenkin kaikkein kauheimpina hetkinä. Esimerkiksi kelpaa yhden sortin käänteinen sodomia, joka… no, antaa olla. Kohtaus on samaan aikaan sekä ahdistava että räikeän törkeän hauska, ja kuvittelisin, että niin Almodóvar haluaakin sen olevan. Jos katsojasta tuntuu, että ristiriita on hallittu, se voi tuntua nautinnolliselta, vaikka esitettävä teko olisikin kammottava.

Iho jossa elän on lempeä piristysruiske, sormen katkaisu puutarhasaksilla ja hieno elokuva.