UUSIMMAT

Arvostelu: Kaappari nousee ilmaan, lentää yskien ja laskeutuu vaappuen

17.01.2013 07:20 | Muropaketin toimitus

KaappariEnsi-ilta: 18.1.2013 
Ohjaaja: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoittajat: Mika Karttunen, Elias Koskimies
Pääosissa: Kari Hietalahti, Aake Kalliala, Jussi Vatanen, Hannu-Pekka Björkman, Elina Keinonen, Merja Larivaara, Maija Junno 
Elokuvan pituus: 94 minuuttia
Ikäraja: K7
Arvostelija: Olli Sulopuisto

2,5/5

Voisiko tarina suomalaisesta lentokonekaapparista olla mitään muuta kuin tragikomedia? Jo pelkkä ajatus kuulostaa omituiselta – eihän Suomessa kaapata koneita. Ei niin, ei sitten vuoden 1978, jolloin Aarno Lamminparras nousi Oulussa Caravelle-suihkukoneen kyytiin pistooli taskussaan. Hänen matkaansa seuraa Kaappari, joka ei pääse perille aivan tyylipuhtaasti mutta ei päädy mahalaskuunkaan.

Tositapahtumiin perustuvan elokuvan on ohjannut Aleksi Mäkelä, joka tuntuu viime vuosina astuneen hieman seesteisempään suuntaan. Edellisen elokuvan eli Kotirauhan päähenkilö oli perheensä valheisiin sotkenut yrittäjä ja samaa verta on Kaapparissakin. Sen nimihenkilö on Kari Hietalahden tulkitsema hölynpölymies, joka tuntuu vuorotellen uskovan ja olevan uskomatta omiin juttuihinsa. Ei varsinaisesti mikään yhteiskunnan kivijalka siis. 

Kaappari

Kaappari-elokuvalla on neljä kiintopistettä: jännitys, komedia, 1970-luku ja näyttelijäkaarti. Itse kaappaus on sekä jännittävä että koominen. Pääseekö Lamminparras läpi turvatarkastuksesta? Saako tarkk’ampuja hänet tähtäimeensä? Ja myös: osaako mies edes lunnasvaatimuksen? Saako Suomesta pitkänäperjantaina satojatuhansia markkoja, kun pankit ovat pyhäpäivän takia kiinni?

Ohjaaja ja käsikirjoittajat Mika Karttunen sekä Elias Koskimies ansaitsevat pisteet tyylihybridin yrittämisestä, koska pelkkänä jännärinä tai komediana Kaappari olisi tylsempi elokuva. Tasapaino ei nyt ole oikein kohdallaan, vaan tarina keikkuu äkkiarvaamatta suunnasta toiseen tavalla, joka syö molempien osasten tehoa.

Kolmas kiinnostuksen kohde on seitsemänkymmentäluku. Epookki vaatteinen, rumine hiuksineen ja panelointeineen on tehty huolella, ehkä liioitellunkin huolella. Tuntuu, ettei sellaista eroa nykyhetken ja menneisyyden välillä olekaan, ettei siitä voisi vääntää lähikuvaa ja puolikasta vitsiä. Juu, ihmisillä oli tapana tupakoida lentokoneessa. Ei se niin hassua ole, eikä myöskään kanteletta rämpsyttelevä Väyrynen

Kaappari

Hietalahden ailahtelevan Lamminpartaan lisäksi elokuvassa on monta muuta varsin kiinnostavaa roolisuoritusta. Elokuvissa turhan harvoin nähtävä Aake Kalliala säteilee lentokapteenina hiljaista karismaa (no, välillä ehkä liiankin hiljaista) eivätkä verojuristina tosissaan huseraava Hannu-PekkaBjörkman ja tapausta hoitavana komisariona synkistelevä Pekka Valkeejärvi onnistuisi olemaan tylsiä vaikka yrittäisivät. Mitä he eivät siis tee.

Muissa rooleissa on tolkuton määrä hauskoja tyyppejä. Juho Milonoffin limainen manageri, Ville Myllyrinteen semipätevä lennonjohtaja, Miitta Sorvalin hasardi liikenneministeri ja niin edelleen. Kenties tyylilajien epäsuhtaa selittää, että sekä näyttelijät että ohjaaja tuntuvat olevan kiinnostuneempia komediallisista hahmoista kuin dramaattisista hetkistä, mene ja tiedä.

Pini Hellstedtin kuvaus on suorastaan rauhallista ja monet yökuvista kauniin kontrastisia, vaikka latteaa studiovaloakin on mukaan mahdutettu. Tietokoneella kasatut lentämiskuvat ovat pääosin passeleita.

PlusMiinusNolla
+ Näyttelijät ovat hauskoja
– Elokuva ei ota jännittävistä ja dramaattisista piirteistä kaikkea irti
– Ei se 1970-luku ihan niin höpsöä ollut (sanoo joulukuussa 1979 syntynyt)