Arvostelu: Killing Them Softly fiilistelee, tappaa ja alleviivaa

29.11.2012 07:55 | Muropaketin toimitus

Killing Them SoftlyAlkuperäisnimi: Killing Them Softly
Ensi-ilta: 30.11.2012
Ohjaaja: Andrew Dominik
Käsikirjoittaja: Andrew Dominik 
Pääosissa: Brad Pitt, Richard Jenkins, James Gandolfini,  Ray Liotta, Vincent Curatola, Scoot McNairy & Ben Mendelsohn
Elokuvan pituus: 94 minuuttia
Ikäraja: K16
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Tähdet 3

 

Esitän teorian elokuvarikollisista: mitä vähemmän puhetta, sitä kovempi jätkä. Katsokaa nyt vaikka Frankieta ja Russellia, Killing Them Softlyn luihun näköisiä pyssymiehiä. Heillä on suuret suunnitelmat, joista riittää paljon puhetta, mutta tekemisen kanssa on vähän niin ja näin. 

Täydellisen nilkeiltä näyttävä parivaljakko saa toimeksiannon. Markie Trattman (Ray Liotta) järjestää korttipeli-iltamia, joissa liikkuu isot rahat. Trattman on jo kerran ryöstänyt oman pelinsä (!), joten kaikki epäilisivät häntä myös toisesta keikauksesta. Täydellistä! Mikään ei voi mennä vikaan.

Niin, no.

George V. Higginsin romaaniin perustuva elokuva on pätkittäinen rikostarina, jonka käsikirjoittaja-ohjaaja Andrew Dominik on syystä tai toisesta siirtänyt vuoteen 2008 eli aikaan juuri ennen Obaman presidentinkauden alkua. 

Killing Them Softly

Pätkittäisyydellä tarkoitan, että vaikka rötöstelyä jonkin verran nähdäänkin, pääpaino on sitä edeltävässä ja seuraavassa jutustelussa. Sellaisessa ainakin puoliksi tyhjänpäiväisessä miespuheessa, jossa uhotaan, kehutaan ja kierrellään asiaa kuin kissa koiravaljakkoa. Siis sellaisessa puheessa, joka sopii elokuvahahmojen suuhun täydellisesti ja jota ainakin minä jaksaisin kuunnella vaikka miten pitkään.

Frankie (Scoot McNairy) ja Russell (Ben Mendelsohn) ovat kovia puhumaan, mutta he ovat kuitenkin vain pieniä sinttejä isojen kalojen akvaariossa. Heidän yläpuolellaan ravintoketjussa uiskentelee Jackie (Brad Pitt), elokuvan nimihenkilö, joka mieluiten listii kohteensa hellästi. Ei sillä, että hän puhuisi juurikaan vähemmän kuin Frankie ja Russell – puhumattakaan Mickeystä (pyöreä ja tuhiseva James Gandolfini), jonka Jackie palkkaa hoitamaan yhden tappokeikoistaan. Siinä vasta äijä, joka pälättäisi korvat päästä kuuroiltakin. 

Mikä tekee puhumisesta niin kovin kiinnostavaa? Se, että vaikka päällisin puolin kyse on kavereiden juttelusta, tarpeen tullen samat jätkät – ja he ovat kaikki miehiä – kuitenkin ampuvat toista niin monta kertaa, että jäljelle jää enemmän reikiä kuin lihaa. Valkokankaalla nähdään väkivaltaa, joka on lähinnä inhottavaa, niin kuin pitääkin. Mutta ilman ympäröivää puhetta se ei tuntuisi samalta. 

Killing Them Softly

Jännitys ei synny äärimmäisistä teoista vaan kontrastista. Sitä tarjoaa etenkin nimetön kuski (lakoninen Richard Jenkins), jonka kanssa Jackie keskustelee tappamisen kustannuksista, byrokraattisista vaikeuksista ja julkisuuskuvan hoitamisesta.

Killing Them Softly ei ole pelkkä kamarinäytelmä, vaikka saan sen ehkä kuulostamaan sellaiselta. Ohjaaja Dominikin edellinen elokuva Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (kamala käännös, muuten) oli valoineen ja sumuineen niin ylitsevuotavan kaunis, että myös uutukaisen ilmiasuun kohdistui kohtuuttomia odotuksia. 

Greig Fraserin kuvat ovat hienoja ja välillä jopa päällekäyvän tyyliteltyjä, mutta ei kuitenkaan koko ajan. Alussa mainitsemani ryöstö on kuvattu ja leikattu tavalla, joka saa kämmenet hikoamaan jännityksestä. Kuoleman löyhkä leijuu kohtauksen päällä alusta loppuun saakka.

Ikävä kyllä elokuvassa on kaksi piirrettä, jotka eivät viehättäneet ainakaan minua. Niistä ensimmäinen on maneereihin turhan vahvasti tukeutuva Brad Pitt. Hän pyörittelee hammastikkua suussaan, venyttelee alahuulta kielellään ja naputtelee sormuksella pöytää. Samat temput on nähty kovin moneen kertaan, ainakin 12 Monkeysistä asti. Pitt kokeilee olla limainen hurmuri, mutta vaikutus jää laimeaksi. Samantapaisessa roolissa äskettäin Killer Joessa nähty Matthew McConaughey onnistui tehtävässä paljon vakuuttavammin.

Killing Them Softly

Toinen ongelma liittyy käsikirjoittaja-ohjaaja Dominikin taipumukseen alleviivata vertauskuvallisia teemoja. Jo elokuvan ensimmäisen otoksen lopussa nähdään McCainin ja Obaman mainostaulut ja pitkin elokuvaa ääniraidalla kuullaan George Bushin ja kumppaneiden puheita, joissa he varoittelevat tulevasta talouskriisistä ja yleensäkin puhuvat rahasta. Että tajuutteks hei, raha = tappaminen niinq liittyy yhteen ja Amerikka on tämmönen läpikapitalistinen maa?¿ 

Kontrafaktuaalien (”mitä olisi voinut tapahtua?”) esittäminen elokuva-arvioissa on melkoisen hyödytöntä, mutta ajatustyökaluna se on hyödyllinen. Siis kysykäämme itseltämme:miten elokuva muuttuisi – tai muuttuisiko ollenkaan, jos poliitikkojen puheet olisi jätetty pois ja keskitytty ruohonjuuritason ihmisnilviäisiin, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä oikeasta ja väärästä, lojaliteetista ja tappamisesta? 

PlusMiinusNolla
– Vertauskuvat varmistetaan erittäin paksulla korostustussilla 
+ Parhaimmillaan ahdistavampi kuin orastava ripuli jouluaattona anoppilassa 
– Brad Pitt kolisee onttona
+ Nätti se on, siitä ei pääse mihinkään