Arvostelu: Le Havre lämmittää kaurismäkeläisellä sadullaan

Ensi-ilta: 9.9.2011
Ohjaaja: Aki Kaurismäki
Käsikirjoittaja: Aki Kaurismäki
Pääosissa: André Wilms, Kati Outinen, Blondin Miguel, Jean-Pierre Darroussin ja Elina Salo
Elokuvan pituus: 93 minuuttia / 1 h 33 min
Ikäraja: S
Elokuvan kotisivu: http://www.futurefilm.fi/teatteri_leffakortti.php?id=212

Aki Kaurismäen uusi elokuva muistuttaa monella tapaa Aki Kaurismäen vanhoja elokuvia. Se on satu pienistä ihmisistä, jotka jäävät maailman jalkoihin, mutta säilyttävät silti arvokkuutensa. Osa lopettaa ehkä lukemisen tähän ja toteaa, ettei heidän elämässään ole Kaurismäen elokuvan mentävää aukkoa. Esitän nöyrimmin, että he ovat väärässä.

Le Havren tapahtumapaikkana on samanniminen ranskalaiskaupunki Atlantin rannalla. Aika on vilahdukselta näkyvän sanomalehden etusivun mukaan 2007, mutta oikeasti tietenkin liikutaan 1950-lukulaisessa Akilandiassa, jossa poliiseilla on pitkät takit, mustat hatut ja luottamusta herättävät viikset – eikä heillä ole koskaan liian kiire ottaa lasillinen.

Tässä maailmassa, jossa talojen sisäseinät on aina maalattu turkoosilla värillä, kengänkiillottaja Marcel Marx (André Wilms) työskentelee tinkimättömällä ammattitaidolla. Elanto ei ole leveä, mutta vaimo Arletty (Kati Outinen) saa sen riittämään. Vaan sitten Arletty joutuu sairaalaan ja samaan aikaan satamaan saapuu rahtikontissa pakolaisia, joista yksi pääsee poliisia pakoon. Tuo poika on Idrissa (Blondin Miguel), joka löytää tiensä Marcelin luo.

Tosin juonellakaan ei ole juurikaan väliä, sillä elokuvan nautinnot löytyvät muualta. Niihin kuuluvat ISO-standardoitu, kuivaakin kuivampi dialogi, joka lausutaan mahdollisimman vähäeleisesti. (Tosin tulee mieleen, että niinköhän ranskalaiset vähän lurauttavat tulkintaa repliikkeihinsä? Outisen ranska on sentään luotettavan suoraviivaista.)

Le Havren elokuvalliset avut ovat vahvat. Kuvakerronta on selkeää, mikä tekee siitä sekä miellyttävää että helppolukuista. Kun asiat näytetään simppelisti, ei siihen tarvita päälle vuorosanoja tai muuta sekavaa sohlaamista. Eikä yksinkertaisuus tarkoita tylsyyttä, e-hei. Jokaisessa kohtauksessa on jotain klassisella tavalla harmonisen kaunista, joten niitä katselee mielellään. Koko ajan tuntee olevansa taitavien tekijöiden käsissä.

Elokuvan tunnelmaa voisi luonnehtia lämpimäksi, romanttiseksi tai ehkä sitten vaikka humanistiseksi. Moneen otteeseen nähdään, miten köyhät antavat vähästään ja rikkaat eivät paljostakaan. Laitakaupungin valot on muistikuvani mukaan paljon kylmemmän oloinen elokuva kuin Le Havre, joka on – kuten sanottua – satu. ”Ulkomaalaiset näkevät retkut romanttisemmassa valossa kuin me ranskalaiset”, toteaa baarinpitäjä (Elina Salo).

Toisaalla Idrissan isoisä siteeraa vanhaa sananlaskua, jonka mukaan astia palaa samalle kaivolle kunnes se särkyy. Sitä voinee pitää osuvana kuvauksena Aki Kaurismäen elokuvatuotannosta ja samalla osoituksena siitä, että hän tietää tarkalleen mitä tekee – ja sellaisen elokuvan katsominen tuntuu hyvältä.