Arvostelu: Looper silmukoi Bruce Willisin ja Joe Gordon-Levittin samaan aikaan

Ensi-ilta: 2.11.20122
Ohjaaja: Rian Johnson
Käsikirjoittaja: Rian Johnson 
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt, Jeff Daniels & Paul Dano
Elokuvan pituus: 118 minuuttia
Ikäraja: K16
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Tulevaisuudessa on luvassa helppo elämä ihmisille, jotka ovat valmiita vaihtokauppaan: tapa avuttomina eteesi toimitetut ventovieraat ja saat viettää läskit 30 vuotta, kunnes tapat itsesi. Tosin kyseessä ei ole itsemurha, vaan sinut potkaistaan ajassa taaksepäin, jossa nuorempi minäsi puristaa liipaisimen pohjaan ja tappaa sinut. Itsesi.

Yksi tulevaisuuden palkkamurhaajista on Joe (Joseph Gordon-Levitt), yksinäinen mies, jonka ainoat huvitukset löytyvät kolmiyhteydestä naiset–autot–päihteet. Joe on tehtävässään varsin hyvä. Itse asiassa niin hyvä, että kun aika koittaa, hänellä ei ole aikomustakaan joutua nuoremman versionsa tappamaksi. Sillä nähkääs vanhetessaan Joesta tulee todella, todella kova jannu (Bruce Willis). Mitä tapahtuu, kun tulevaisuus päättää ryttyillä menneisyyden kanssa?

Ensimmäiset puoli tuntia edetään suoraviivaisesti ja aivojumppa alkaa vasta sen jälkeen. Ei huolta: Looperin aikamatkustuskuvio on oikeastaan suhteellisen yksinkertainen. Ajan kanssa suhraaminen on tunnetusti vihonviimeistä hommaa, joten elokuvassa siihen liittyvät pulmat ratkaistaan vanhalla kunnon Terminator-metodilla: ”Niin se vain toimii!” 

Missään nimessä ei olla Primerin tyyppisessä pirunnyrkissä, joskin pitää mainita, että kyseisen elokuvan kirjoittaja-ohjaaja Shane Carruth kuulemma toimi Looperin aikamatkustuskonsulttina. Juonikudelmaan pystyy taatusti puhkomaan melkoisia reikiä, mutta ainakaan minun katsomisnautintoani se ei pilannut. Toisaalta samassa näytöksessä ollut ystäväni alkoi heti elokuvan jälkeen hihitellä ”miksei se tehnyt X?” -kysymykselle.

Joten mitä jää jäljelle? Kaksi näyttelijää. Iso osa Looperin nautinnosta liittyy tapaan, jolla Joseph Gordon-Levitt imitoi Bruce Willisiä. Naamaa on sminkattu ja ehostettu proteeseilla, mutta Gordon-Levitt on tavoittanut jotain varsin olennaista Willisin kehonkielestä ja olemuksesta. Tihrusilmät, viivasuora suu, kuivakkaat toteamukset – jep, täydestä menee. Molemmat ovat hyviä tyyppejä, siis näyttelijöinä, joten heidän yhteistyötään katselee mieluusti. 

Juonen loppupuoliskosta lienee parempi pitää suu soukemmalla itse kunkin, ettei tule syytetyksi spoileririkoksesta ja joudu lähetetyksi menneisyyteen, jossa telotuslautakunta odottaa näppäimistöt ladattuina. Mainitaan nyt kuitenkin kaksi seikkaa.

Yksi: tarinaan on ujutettu mukava määrä leuan auki loksauttavia hetkiä, jollaisia vain aikamatkailusekoilu tarjoaa. Kaksi: haluan nitistä pikkaisen siitä, miten elokuvan viimeinen kolmannes on rytmitetty –– tuntuu kuin Rian Johnson olisi ehkä hieman liian ihastunut tarinansa konseptiin eikä täysin tajua, mitkä osat siitä kiinnostavat katsojaa.

Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnsonin esikoisteos Brick oli niin järkyttävän hieno, että sekä sitä seurannut The Brothers Bloom ja tämä uutukainen tuntuvat jossain määrin lässähdyksiltä. Ei huono kuva, ei missään nimessä, mutta ei ihan täysosumakaan.