Uusimmat

Arvostelu: Mafiaperhe on väkivaltainen musta komedia, joka ei naurata juuri lainkaan

29.11.2013 09:44 Aki Lehti

MafiaperheEnsi-ilta: 29.11.2013
Alkuperäisnimi: The Family
Ohjaaja: Luc Besson
Käsikirjoittaja: Luc Besson & Michael Caleo
Pääosissa: Robet De Niro, Michelle Pfeiffer, Tommy Lee Jones, Dianna Agron & John D´Leo
Pituus: 111 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Pieneen ranskalaiskylään piiloutuneen, kaverinsa vasikoineen mafiapomon ja hänen perheensä ratkaisu kaikkeen on mukahauska ääriväkivalta.
Arvostelija: Aki Lehti

Tähdet

Kauaksi ovat jääneet Robert De Niron ja ohjaaja Luc Bessonin loiston päivät. Mafiaperhe varastaa paremmista elokuvista ja epäonnistuu silti oikeastaan joka tasolla.

Mainoslause selittää Mafiaperheen olevan musta toimintakomedia. Mustaa huumoria? Kyllä. Toimintaa? No, vähän. Komediaa? Eipä juuri.

Juoni ja samalla elokuvan tapahtumat on äkkiä selitetty. Robert De Niron esittämä mafiapomo Giovanni Manzoni on vasikoinut rikolliskumppaneistaan ja joutuu todistajansuojeluohjelmaan. Mazonin perheen uusi nimi on Blake. He muuttavat pieneen ja uneliaaseen ranskalaiskylään, jossa ei tapahdu yhtikäs mitään. Pahikset ovat tietysti heidän perässään. Siinä koko juoni.

Mafioson vaimoa esittää Michelle Pfeiffer ja heidän teini-ikäisiä lapsiaan John D´Leo ja Dianna Agron. Tommy Lee Jones on agentti Stansfield, joka yrittää saada umpihullun rikollisperheen käyttäytymään kuten normaalit ihmiset – epäonnistuen tietysti.

Mafiaperhe

Luc Besson yrittää tehdä jonkin sortin pastissia Coenin veljesten tuotannosta ja siinä sivussa parodiaa mafiaelokuvista. Tuottajana Mafiaperheessä onkin toiminut Martin Scorsese. Hänellä ja Bessonilla on varmasti ollut pirun hauskaa nauraessaan Scorsesen elokuvien pahishahmojen kliseille, mutta valitettavasti hauskuus ei välity katsomoon asti.

Mafiaperhe on yhden vitsin leffa. Katsojan on tarkoitus nauraa sille, että äkkipikaiset perheenjäsenet turvautuvat hetkeäkään epäröimättä tilanteessa kuin tilanteessa ääriväkivaltaan. Luc Bessonin ohjauksessa kaikki henkilöt ovat valitettavasti vain sarjakuvahahmoja, eikä hän anna mitään syytä suhtautua heihin muina kuin täysinä psykopaatteina. Joka elokuvassa ei tietenkään tarvitse olla hahmoja, joihin katsoja voisi samaistua. Mafiaperheen jäsenissä ei vain ole yhtään mitään kiinnostavaa.

Väkivaltaiset kohtaukset eivät paria lukuun ottamatta naurata laisinkaan. Ja vaikka tarjolla on hyvinkin graafista väkivaltaa, ei se järkytä. Yhdentekeviä kohtauksia toinen toisensa perään. Ainoa näyttelijä, joka voisi olla hahmoineen hauska, on Robert De Niro. Hän sentään pyrkii tekemään parodiaa perinteisistä gangsterirooleistaan. Se ei onnistu, koska näyttelijä vetää roolinsa automaattivaihteella. Tällaiseen suoritukseen Bobby pystyy vaikka unissaan.

Mafiaperhe

Vetäessään keskinkertaisesti antaa Robert De Niro silti itsestään liikaa tälle elokuvalle, enemmän kuin se ansaitsee. Samoin on Michelle Pfeifferin tapauksessa. Hän sopii hyvin äidiksi, joka yrittää saada kahjon perheensä käyttäytymään kuin normaalit ihmiset, mutta on kuitenkin itse aivan yhtä hullu. John D´Leon ja Dianna Agron esittävät myös taidolla teini-ikäisiä, joille koulukavereiden manipulointi, kiristäminen, piekseminen ja tarvittaessa tappaminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Hyvät näyttelijät menevät vuorollaan hukkaan Bessonin sekametelisopassa. Mafiaperhe ei elokuvana itsekään tiedä, mitä se oikein haluaa olla.

Mafiaperheen hahmojen käytöksessä ei ole mitään mieltä. Okei, he ovat psykopaatteja, mutta mistä lähtien se on tarkoittanut samaa kuin typerys? Eivätkö psykopaatit yleensä ole älykkäitä ihmisiä? De Niron mafioso teeskentelee olevansa kirjailija ja yrittää pitää matalaa profiilia. Silti putkimiehen yrittäessä vedättää häntä, ensimmäinen reaktio on tarttua pesäpallomailaan ja piestä ukko henkihieveriin. Jos tarkoitus on pysyä piilossa, niin ehkä olisi fiksumpaa ottaa iisisti.

Mafiaperhe

Muutaman kerran hahmojen hulluus naurattaa. Pfeifferin Maggie-vaimo ei voi sietää ranskalaisten tapaa hukuttaa kaikki ruoat kermaan. Hän kaipaa oliiviöljyä ja varsinkin maapähkinävoita. Kun herkkua ei lähikaupasta löydy, niin tasapainoinen kasvattaja tuikkaa putiikin tuleen ja räjäyttää sen.

Tytär Bellen käytös on vielä kummallisempaa. Yhtenä hetkenä hän on parantumaton romantikko, joka haaveilee neitsyytensä menettämisestä oikealla romattisella hetkellä unelmiensa prinssin kanssa. Seuraavana hetkenä hän on viettelijätär ja vamppi joka saa opettajansa harrastamaan seksiä kanssaan. Koulukaverin yrittäessä iskeä Belleä, on seurauksena kilahdus ja yksityiskohtaisesti näytetty pahoinpitely.

Ilmeisesti Besson yrittää väittää ja näyttää meille, että aggressio ja väkivaltaan turvautuminen pienimmässäkin vastoinkäymisessä on näissä ihmisissä sisäänrakennettu käyttäytymismalli. Se että perheenjäsenet rakastavat toisiaan ei riitä syyksi tuntea sympatiaa heitä kohtaan.

Mafiaperhe

Luc Bessonin ura ohjaajana hyytyi 1990-luvulle. Viimeinen oikeasti hyvä leffa häneltä taitaa olla vuoden 1997 Fifth Element. Nyt Besson on ohjannut elokuvan, joka ei toimi oikein millään tasolla.

Aiheesta olisi voinut saada tehtyä hauskan mafialeffoille naureskelevan mustan komedian, mutta siihen olisi pitänyt nähdä yhtä paljon vaivaa kuin gansterit Mafiaveljet-elokuvassa kokatessaan lihapullia tomaattikastikkeessa. Pastakastikkeen valmistaminen on siinä kärsivällisyyttä vaativa monen tunnin operaatio.

Siihen suussasulavaan herkkuun verrattuna Mafiaperhe on kuin pikaisesti pussista kiehautettu valmispasta-ateria.

PlusMiinusNolla

+ Muutamat perheenjäsenten ultraväkivaltaiset kilahtamiset naurattavat
+ Juonen lähtökohta on herkullinen ja tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin…
– mutta lopputulos on pääosin unettavan tylsä
– Bobby De Niro ja varsinkin Tommy Lee Jones näyttelevät kuin puoliunessa
– Sekasotku eri tyylejä, jotka eivät toimi yhdessä

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat